Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Olimme linnoittuneet parantajanpesään. Siis minä, Taivastuuli, Tammilehti, Tihkuviiksi ja Nokiturkki. Odotamme oikeaa hetkeä toteuttaa katala suunnitelmamme. Okei ei se niin kamalan katala ole. Haluamme vain ilmoittaa muille klaaneille vaarasta, ja saada selville missä Saniaistähti oleilee.  Eli suunnitelma on tämä:

1.       Odotamme, että Saniaistähti lähtee leiristä

2.       Nokiturkki ja Tihkuviiksi lähtevät varjostamaan häntä

3.       Minä lähden Varjoklaaniin

4.        Tammilehti lähtee Tuuliklaaniin

5.       Taivastuuli lähtee Jokiklaaniin

6.       Varoitamme kaikkia

Eli näillä mennään. Kaikki on jotenkin suunniteltua ja kaiken on onnistuttava. Muita vaihtoehtoja ei ole. Olimme jo syöneet matkayrtit siltä varalta, että matka kestäisi kauemmin kuin oletettua oli.

- Ei Minttulehti pärjää millään matkayrteillä, Nokiturkki käkätti, - hän joutuu syömään ainakin kymmenen jänistä ennen kuin on kylläinen.

- Naama umpeen idiootti, Taivastuuli sähähti.

 

Vihdosta viimein Saniaistähti lähti matkaan. Tätä oltiin odotettu. Paljon. Hirveästi. Ja. Kauan. Nokiturkki ja Tihkuviiksi lähtivät täten perään. Nyt olisi minun, Taivastuulen ja Tammilehden vuoro astua kuvioihin.

- Onnea, maukaisin mahdollisimman rentona, mutta ääneni värisi.

- Samoin, sanoin Taivastuuli häntä vimmatusti kylmää ilmaa halkoen.

Taivastuuli ja Tammilehti lähtivät minua ennen, ettei kukaan tajuaisi meidän mahti suunnitelmia. Katsoin vielä leiriä ja kohtasin Vatukkakynnen katseen. Siinä oli jotain outoa, mutta en antanut sen häiritä vaan lähdin kulkemaan piikkihernetunnelia pois leiristä.

 

Pääsin vihdosta viimein Varjoklaanin rajalle ja aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taakse. Ilma oli hyinen. Minua pelotti. Mutta astuin kylmälle ja kovalle ukkospolulle, jonka takana näkyi Varjoklaanin maita. Juoksin ukkospolun ylitse kun hirviöitä ei näkynyt. Heti toisella puolella olin hukkua lumen määrään ja Varjoklaaniin ällö löyhkä tunki sieraimiini.

Kuljin kohti leiriä. Siis tiesin missä leiri oli koska sinne päin kaikki hajut johtivat. Ja niin. Sieltä löytyikin pieni notko jonka pohjalla kasvoi piikkihernettä. Piikkiherne kasvoi silleen jännästi kuin ympäröiden jonkun alueen. Hiirenaivoinenkin tajuaisi sen olevan siis leiri.

Lähdin kapuamaan rinnettä alaspäin ja liukastelin ja kaaduinkin parisen kertaa. Ne ensimmäiset pari kertaa ei ollut pahoja, mutta kolmannen kerran kun kaaduin lähdin vetämään rinnettä alas kuperkeikoilla. Kiljuin ja rääyin ja koitin saada jostain kiinni. Lopulta tömähdin johonkin harmaaseen ja pehmeään. Se ei hidastanut vauhtia, toisin päin, kiisimme yhdessä mäkeä alas. Lopulta tömähdin toisen kissan kanssa suoraan piikkiherneeseen.

- MITÄ HELVETTIÄ?! Kuka olet?! Mitä teet täällä?! OLET MYRSKYKLAANILAINEN! kissa huusi minulle.

- Olen Minttulehti.. hyvää päivää sinullekkin, murahdin ja kömmin ylös.

- Mitä teet Varjoklaanin reviirillä Minttuläikkä? kissa murisi.

Tajusin kissan olevan oppilas, tai sitten tuore soturi. Mietin kuka hän voisi olla, ja muistinkin. Viime kokoontumisessa ilmoitettiin uudesta soturista, Pottuturkista. Hän se oli.

- Olen MinttuLEHTI! Ja sinä varmasti Pottuturkki? Vie minut päällikkösi luo. Minulla on hänelle asiaa.

- EI EN IKINÄ!!! kissa sähisi mutta pelästyi kun Veritähti röhäisi hänen takanaan.

- Hei Minttulehti, Veritähti maukaisi ja näytti hännällään merkin, että Pottuturkin oli aika lähteä.

- Hei! maukaisin ja katsoin Pottuturkin perään.

- Tulitko tapaamaan emoasi? kysyi Veritähti.

Puistin päätäni. Miten minä aloittaisin? miten saisin hänet vakuutetuksi? Miten ikinä? Aloin katumaan päätöstäni tulla tänne. Miksei Tammilehti? Hän on parantaja ja häntä uskottaisiin! Paniikki laajeni sisälläni aina niin suureksi, että olin valmis juoksemaan karkuun.

- Kerro sitten asiasi, Minttulehti, Veritähti urahti.

- Kyllä. Mutta ensin haluaisin kysyä hyvin sopimatonta asiaa, mutta minun on pakko, naukaisin edelleen epävarmana.

- Kysy pois, Veritähti pyysi ja istuutui.

Minäkin istahdin ja vedin syvään henkeä. Nyt ei auttaisi pakoon juokseminen. Olen tullut tänne asti ja uhmannut suurta Pottuturkki-nimistä vaaraa. Nyt oli aika kertoa.

- Eli oletko sinä tai Pikkupilvi nähnyt enteitä suuresta ja pahasta uhasta? kysyin hitaasti.

- Ei… Emme ole, Veritähti naukaisi ihmeissään ja huomasin, että se oli tosissaan.

- Ai… No… Myrskyklaani voi tarvita apua… Mutta, jos, änkytin ja vaivuin jo epätoivoon.

Peli oli menetetty tältä osalta. Ei he auttaisi. Ei koskaan. Jos he ei olisi itse pulassa. Mitä teen? Varjoklaanin apu olisi ollut hyvä.

- Kerro vain, Veritähti naukaisi.

- Olemme nähneet unia. Suuresta vaarasta. Kissasta joka tulee laumansa kanssa kaupungista ja hyökkää Myrskyklaaniin. Heiltä on saapunut jo kaksi lähettiä… Toinen heistä… Tappoi Harmaaraidan, ulvahdin ja katsahahdin tassujani.

- Ei kai… Otan osaa, Veritähti sanoi muodollisesti ei tunteella.

- Kiitos… Kuitenkin. Klaaniin hyökkää Jäkälä-niminen kissa jolla on siis suuret  joukot.

- En voi vakuuttua tuosta, uskothan? Veritähti sanoi ja nousi seisomaan, - En voi tietää huijaatko.

- En huijaisi näin tärkeästä asiasta! loikkasin pystyyn karjaisten.

- Myrskyklaani on pärjännyt tähänkin asti ja saa luvan pärjätä jatkossakin, ilman Varjoklaanin apua.

Sähähdin vihoissani ja lähdin juoksemaan kohti ukkospolkua. Juoksin mustan pinnan yli ja sieraimiini helahti tuttu tuoksu. Yhden myrskyklaanilais soturin tuoksu!

Se jonka hajun oli tunnistanut hyppäsi suoraan päälleni. Kierähdimme pari kertaa nurmella ja sitten tunsin hänen hampaansa takertuvan niskaani ja kollin painon päälläni.

-HEI! APUA! EIIIIIIIII! kuulin oman ääneni kaikuvan ilmassa.

- Minttulehti.. Anna anteeksi, mutta rakastan sinua, käheä ääni sanoi niskakarvojani suu täynnä.

 

 

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com