Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Luku 12:

 

Harmaavalkoinen turkkini oli märkä aamuisen vesisateen jäljeltä. Kylmyys ylti varmastin yli rajojensa. Hengityksenikin oli höyryävä.

Jokaisen kukan varsi oli kuuran peitossa, ja kukat olivat varmasti kuolleet. Se ei kuitenkaan ollut suurin murheeni. Huojennus näkyi silmistäni. Askeleeni olivat epävarmat, ja silmäni kuvasivat huojennuksen lisäksi epävarmuutta. Kävelin nelipuun ohitse, vilkaisten suurta tammea sivusilmällä. Olin sopinut tapaavani Havukynnen tänään.

Nelipuun lehdet olivat maassa, ja pian varmasti lumen peitossa. Lehtikadonaika lähestyi huimaa vauhtia.

Pilvet peittivät aurinkoa, ja huurteinen maa tuntui kylmältä tassuissa.

Katsoin eteeni hengittäen jännittyneenä.

Tiesin sen vain itse. Tiesin rikkovani soturilakia kaikista pahimmalla tavalla. En kyennyt olemaan iloinen, enkä surullinen. Ainoa tunne jota tunsin. Se oli raivo.

Viha suorastaan kumpusi sisältäni. Olin vihaisempi kuin koskaan. En ollut vihainen kellekään, vain vihainen. Olin vihainen itselleni. Suorastaan raivostunut. Olin idiootti. Olin parantaja, ja idiootti, saisin pentuja!

 

Kyyneleet virtasivat silmistäni huomaamattamani. Sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä. Jokainen lihakseni jännittyi, ja vilkuilin silmät ammollani ympärilleni.

Minut varmaan karkoitettaisiin klaanista jos joku saisi tietää!

Puiden seasta loikki esiin kirjava kissa, ilatunut ilme kasvoillaan.

Tunnistin naaraan siltä silmäykseltä, Kirjoturkki.

Pilvitaivas! Mitä sinä täällä teet?” Kirjava naaras ihmetteli. Silmäni olivat ammollaan yhä, mutta annoin niskakarvojeni laskeutua. Kirjoturkki näytti kummastuneelta.

Mm..Minäkö?” Toistin korvat luimussa.

Vilkaisin ympärilleni hermostuneesti.

Olen etsimässä sinua!” Keksin pikaisesti, ja kehräsin hieman. Kirjoturkille valehteleminen ei ollut helppoa, mutta olihan minun pakko.

Nyt oli kyseessä asia, josta en voinut puhua edes hänelle.

Kirjoturkki hymyili salaperäisesti, ja viittoi hännällään naukaisten kutsun.

Voitte tulla esiin. Ei vaaraa.” Naaras vakuutti kehräten. Saniaisten joukosta hyppelehti kolme kissaa. Yksi oli tummanharmaa soturi, ja kaksi oppilasta. Kirjoturkki vilkaisi kissoihin ja sitten taas minuun.

Pilvitaivas, tässä on Ukkossydän. Nämä ovat taas pentumme, Pilvitassu ja Lummetassu.” Ystäväni kehräsi. Silmäni suurenivat. Tunsin valtavaa mielihyvää siitä, että ystäväni oli nimennyt toisen pennuistaan minun mukaani. Pilvitassu oli vaaleanoranssihtava naaras jolla oli valkoiset tassut ja siniset silmät, ja Lummetassu taas mustanharmaa kolli valkoisilla tassuilla ja vihreillä silmillä. Pennut näyttivät hieman ujoilta.

Hauska tutustua. Kirjoturkki on kertonut sinusta paljon.” Ukkossydän naukui luoden lempeän katseen Kirjoturkkiin.

Hymyilin säteilevästi. Sentään hän oli onnellinen. Naaraan ilmeestä päätellen hänellä oli täydellinen elämä.

Toivoin niin hartaasti, että olisin voinut kumota kaiken, aloittaa alusta. Olisinpa voinut syntyä Varjoklaaniin ja tavata Havukynnen siellä. Sen sijaan minusta tulikin parantaja, tapasin Havukynnen nelipuulla jossa tassuni murtui, ja rakastuin häneen..

Vilkaisin ympärilleni. Puuskahdin.

Minun pitää mennä. Etsin tässä samalla yrttejä nelipuun lähistöltä.”

Kirjoturkki näytti pettyneeltä.

Pennut pysyivät vain hiljaa, mutta vaihtoivat katseita.

Näemmehän taas pian?” Kirjoturkki kysyi toiveikkaana.

Tottakai.” Kehräsin nuolaisten ystäväni korvaa. Ukkossydän nyökkäsi hyvästeiksi, ja pennut lhtivät kipittämään emonsa edellä. Pian Kirjoturkki ja Ukkossydänkin olivat kadonneet näkyvistä. Huokaisin syvään, tuijottaen pieniä tassunjälkiä maassa.

Miten minun pentujeni kävisi?

En voinut viedä niitä Jokiklaaniinkaan. Olinhan rikkonut soturilakia valtavasti.

 

Käveltyäni aivan Ukkospolun vierelle, aloin vasta erottaa lähestyvän kissan. Painauduin varmuuden varaksi matalaksi. Silmä kovana tuijotin polun toiselle puolelle, kunnes erotin kissan Havukynneksi. Nousin nopeasti pystyyn ja seisoin siinä tyyni ilme kasvoillani. Havukynsi loikki Ukkospolun ylitse, ja nuolaisi lempeästi päälakeani. Minä pysyin hiljaa, ja istahdin maahan.

Havukynsi loi minuun kysyvän katseen. Nielaisin äänekkäästi, ja sekunnin murto-osan ajan pidätin hengitystä.

Havukynsi..” Maukaisin hiljaa. Kollin uteliaisuus heräsi.

Niin?” Hän kysyi varovasti. Jokainen lihakseni oli jännittynyt kun se vain pääsi suustani.

Odotan pentujamme.” Vinkaisin kimeästi. Havukynnen silmät lennähtivät selälleen. Kolli katsoi minua sanattomana. Tunsin, että olin kutistunut pienemmäksi kuin koskaan. Hän näytti varmaan huojentuneemmalta kuin minä. Kolli istahti maahan katsoen minua turkoosit silmät ammollaan.

Pentuja!” Kolli huudahti. Nyökkäsin hitaasti, ja tuijotin maata.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Hiljaisuus oli suorastaan painostava. En edes hengittänyt hetkeen. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten Havukynsi avasi suunsa.

M..Mitä me teemme niille? … Etkai sinä niitä Jokiklaaniinkaan voi viedä. Varsinkaan jos niiden isä on Varjoklaanissa..” Havukynsi maukui hiljaa. Katseemme kohtasivat. Nielaisin hiljaa.

Jutellaan muualla. Joku voi kuulla..” Maukaisin kylmästi. Havukynnen hengiys alkoi tasaantua, kun kolli rauhoittui hieman. Hänen niskakarvansa laskeutuivat.

Tiedän yhden paikan, seuraa.” Kolli maukui.

 

Lähdimme hiippailemaan Varjoklaanin reviirin uumeniin. Olin käynyt siellä aiemmin vain kerran, tapaamassa Havukynttä. Reviiri oli minulle kuitenkin aivan vierasta.

Askeleeni olivat tuskin kuultavissa. Havukynnen ruskea turkki näytti paljon tummemmalta varjojen seassa. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni. Minulla ei ollut hajuakaan missä päin olimme.

Pian puiden siimeksestä kykeni erottamaan pienen luolan. Sen suuaukko oli suunnilleen sen kokoinen, että kissat mahtuisivat siitä sisään.

Katsoin epäröiden Havukynnen kapuamista koloon. Tassuttelin itsekin sisään luolaan. Siellä oli muuten pimeää, lukuunottamatta luolan katossa olevaa suurta reikää, josta päivänvalo tunkeutui sisään.

Havukynsi istahti maahan huokaisten. Painauduin kollin turkkia vasten.

Katsoin ympärilleni mietteliäänä.

Pentuja ei voi viedä Jokiklaaniin. Olen parantaja.. ja kumppanini olisi Varjoklaanin kissa.” Huokaisin. ”päälikön poika.” irvistin.

Havukynsi näytti myötätuntoisleta, mutta hänen katseessaan oli pohtiva katse. Kukaan ei pystynyt kuvittelemaan miltä se tuntui, joutuisin hylkäämään pentuni, tai jättämään Jokiklaanin. Valinta olisi minun.

Sain idean.” Havukynsi ilmoitti hetken kuluttua. Katsoin häneen kysyvästi.

Kerro..” Mumisin. Havukynsi näytti mietteliäältä.

Voisin viedä pennut Varjoklaaniin.” Kolli töksäytti.

Olin vähällä sähäistä vihaisesti, mutta hillitsin itseni, ja ajattelin asioita hetken. Jos pennut vietäisiin Varjoklaaniin, en näkisi niitä koskaan, ja ne eivät tuntisi minua kasvaessaan.

Mutta jos veisin ne Jokiklaaniin, minusta tulisi luopio, koska minua ei huolittaisi takaisin klaaniin. Mutta jos jäisin jonnekkin tänne kasvattamaan pentuja, niin olisin hylännyt koko Jokiklaanin. Heillä ei olisi toista parantajaksi koulutettua kissaa. Pennut saisivat ajan myötä kuitenkin kuulla klaaneista.

Mutta entä mitä sanoisit klaanillesi?” Kysyin hiljaa. Entä jos pentuja ei hyväksyttäisi Varjoklaaniin? Olihan heillä muitakin kissoja ruokittavana.

Havukynnen katse oli epätoivoinen.

Voin sanoa...” Kolli irvisti hieman. ”..Jos sanon löytäneeni pentuja metsältä, ja jotain sinnepäin..” Kolli maukaisi. Huokaisin syvään.

 

Yhtäkkiä pompahdin pystyyn. Hiivin luolasta ulos, kummastunut Havukynsi kintereilläni. Kasvoillani loisti päättäväinen ilme.

Sisimmissäni olin kuitenkin epäröivä ja surullinen. Hiivin metsää pisin pienen matkan päähän. Revin sammalta kivien päältä.

Mitä oikein touhuat? Luulisin ettei sammalista ole hyötyä tähän tilanteeseen.” Havukynsi sanoi ihmettelevästi. Nuolaisin kollin korvaa hellästi.

Auta minua.” Käskin. ”Minun on kerättävä paljon makuusammalia.” Julistin repien sammalta enemmän. Havukynsi ei kysynyt enempää, vaan auttoi.

 

Lopulta kun meillä oli riittävästi sammalta, avasin vasta suuni.

Jään luolaan.” Kerroin hammasta purren. Havukynsi näytti kauhistuneelta.

Oletko hullu! Entä jos partio löytää sinut?” Hän huudahti. Hymähdin hieman.

Minun on pakko. Jos palaan Jokiklaaniin, ajanmyötä minun huomanneen odottavan pentuja. Jään tänne kunnes pennut ovat tarpeeksi vahvoja Varjoklaaniin vietäväksi.” Sanoin maahan tuijottaen. Havukynsi näytti vastustavan asiaa.

Entäs mitä Jokiklaanille käy? Aiothan sinä palata sinne vielä!”

Sitä en ollutkaan ajatellut. Tosiaan.

Mitä kertoisin Jokiklaanille.

Onhan parantajalla tärkeä rooli klaanin keskuudessa.

En tiedä, mutta se ei ole tämän hetken murhe.” Mumisin. Havukynsi huokaisi myöntymisen merkiksi. Havukynsi puuskahti puoliäänettömästi:

Tähtiklaani päättäköön siitä.”

 

 

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com