Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Vieraskirja

Vieraskirjaan kiitos:

  • Risut & Ruusut
  • Kysymykset
  • Kuulumiset
  • (Ylimääräiset tarinat)

Mainosviekkuun kiitos:

  • Mainokset (no hehheh)

Hullujenhuoneeseen kiitos:

  • Viiltiksen sekoilut
  • Terveiset Viiltikselle
Viekku  1  2  3  4  5  6  > [ Kirjoita ]

Nimi: homo

11.07.2017 00:34
äskdee

Nimi: Jesse Kristian
Kotisivut: http://seksitaivas420.fi/

19.06.2017 19:06
Herranisä miten laadukasta ja upeaa sisältöä! Siunattua tulevaisuuttateille, toivoo Jesse69v!

Nimi: Helvetti

26.04.2017 20:13
Ihan paskat sivut, oikeeeeeeesti!! Saatanan rumat ja vielä vitu rumat! Perseestä, kuka lukee jotain kissatarinoita kissoista jotka PANEEEE!!
Kuka toi hintti on jolla on pinkit hiukset, kertokaa sille et sen hiukset näyttää ku möhköfantti olis ripuloinu sen PÄÄLLEE!!

Nimi: Mirre

18.01.2017 17:40
Hieno ulkoasu xdddd josh on kuuma

Nimi: Alienitassu

29.04.2016 22:55
Siis eikö yp:t oo enää muka aktiivisii ::((?!? Justku ehin kirjottaa mun elämäni hienoimman kisuli stoorin! Siin ois ollu teboilerotiikkaakin D::

Nimi: Sulka
Kotisivut: http://heatherpath.suntuubi.com/

11.08.2015 17:46
Kävisikös linkinvaihto? Vastausta meille, kiitos. :)

Vastaus:

ollaan 2 cool 4 u

Nimi: hgfdsdhfgbdvz

30.06.2015 03:48
Painajaisia. Yö toisensa jälkeen. Pelkkiä unia, jotka tuntuivat niin todentuntuisilta, että minua kuvotti. Joka ilta nukahdan peloissani. Joka aamu herään itkuuni. Unet jahtaavat. Pelkään, että ne saavat minut kiinni silloinkin kun olen valveilla.
Tyhjä metsä. Ei ääntäkään. Ei pienintäkään elämää. Vain minä. Pitkät puut, hento tuuli. Pimeys. Ja se haju. Se hirveä mädäntyneen lihan haju. Askelia takanani. Karmea nauru. Verta. Hukun. Hukun vereeni. Ei, ei se olekkaan vertani. Se on… Se on… phil

Silmäni rävähtivät auki ja haukoin henkeäni. En saa happea. Hukun. Minä hukun!
Katselen ympärilleni peloissani ja tajuan makaavani pehmeällä sammaleella sotureiden pesässä. Ulkona paistoi aurinko, kuten tavallista herätessäni. Kissojen ääniä kuului. Joku oppilas nauroi iloisesti, palaava partio, joku lähtee metsästämään. Ilma on hieman viileä. On kuitenkin lehtisateen ajan loppua, eli tämä ei ole erikoista.
Nousin istumaan sammaleen päälle ja haukottelin makeasti. Se oli vain uni. Ei ole pelättävää. Katselin tassujani hetken hiljaa. Miksi sitten pelkään sitä. Unia. Jos ne eivät ole todellisia, miksi näen niitä.Kaikellahan on tarkoitus. Toivon ettei minun painajaisillani.
Kaksi päivää kotona leirissä ja olin jo sekoamassa. Vain kaksi painajaista. Kaksi yötä. Minttulehti olet sekaisin. Et voi seota kahdesta unesta. Seonnut sekoa sekaisin. MITÄ?!
Loikkasin ylös ja ravistelin sammaleita turkistani. Nyt ruokaa. Oikeasti. Olen sekaisin. Käppäilin pesän suulle ja katselin ympärilleni. Hymy kohoaa väkisinkin kasvoille kun näkee eri tehtävissä touhuavia kissoja. Lähdin kävelemään kohti tuoresaalis kasaa ja suurin osa kissoista tervehti minua iloisesti. Oli ihanaa nähdä tutut naamat. Oli edelleenkin jotenkin epätodellista, että olin kotona kaikkien läheisteni luona.
Melkein saaliskasan luona huomasin, että Nokkostassu ja Tuulitassu juoksi kovaa vauhtia minua kohti.
-EMO!!! he huusivat yhteen ääneen.
-Niin? kysyin ja väistelin hyppiviä karvakasoja.
-Taivastuullella on asiaa sulle, Tuulitassu sanoi.
-Tuletko meidän kanssa metsälle? Komeettasielu lupasi minulle ja Pakkastassulle, että opettelemme saalistamaan. Tuulitassukin tulee, Nokkostassu kysyi.
- En taida tänään, sanoin pahoittelevasti, -Lähden varmaankin Taivastuulen kanssa käymään Tuuliklaanissa.
- Mitä te siellä? Tuulitassu kysyi huolestuneena.
- Käymme puhumassa parille kissalle, vastasin vain, - Pitäkää hauskaa!
Unohdin ruuan, ihme kyllä, ja lähdin käppäilemään kohti suurkiveä jonka alla Nokiturkki istui Kuunkajon kanssa. Kuunkajo on jänskä kissa. Oliko hänen nimensä ennen Timppa? En muista. Hän kuitenkin tulee Jäkälän laumasta. Hän on hyvin uskollinen klaanille ja nykyään hyvä ystäväni.
- Heippa pojat, sanoin ja astelin kaksikon luokse.
- Minttulehti, harmaa kolli sanoi siristäen silmiään, kun katsoi minua aurinkoa vasten.
- Onko Taivastuulta näkynyt? Hänellä oli kuulemma asiaa, kysyin ja istahdin noiden eteen.
- Tihkuviiksen, Ratamohännän ja Aamukasteen kanssa partiossa, Kuunkajo vastasi hymyillen.
Nyökkään iloisesti ja jään juttelemaan noiden kanssa. Vaikka olinkin kertonut koko matkani eilen koko klaanille, kyselivät nuo siitä paljon.Kaiken joutuu kertomaan kahteen kertaan. Noita kahta kiinnosti erityisesti Peli. Ikävä kyllä en tienyt siitä paljoa. Muutenkin kun alkaa ajattelemaan ei minun matkallani ollut tapahtunut hirveästi jännittäviä asioita. Peli, Daniela, Mimi ja Foxx, kaupunki ja sairaus, Tear joukkoineen ja Oravatähti. En puhunut kahdesta viimeisestä mitään. Enkä Danielasta, Pitäisi minua hulluna. Tearista en halunnut puhua koska Tihkuviiksi ja Vatukkatähti. Toista heistä minun kuuluisi rakastaa ja toinen rakastaa minua… Oravatähdestä olin puhunut vasta Taivastuulen kanssa. Sen takia me ajattelimme lähteä tänään Tuuliklaaniin kyselemään vanhasta sotilaasta.
Jonkun ajan kuluttua piikkihernetunnelista ilmestyi partio. Taivastuuli etunenässä. Nousin ylös ja hyvästelin kollit. Lähdin kipittämään Taivastuulta kohti, mutta en ehtinyt kauas kun aukion toiselta puolelta ryntäsi ruskea raidallinen karvamöhkäle. Uljas päällikkömme. Kukas muukaan kuin pentujeni isä, Vatukkatähti.
- Minttulehti! hän huusi minun nimeäni ja pysähdyin tympääntyneenä.
- No mitä? tiuskaisin kysymykseni.
Vatukkatähti oli nykyään ihan ok ystävä, mutta se miten hän käyttäytyy minua kohtaan on raivostuttavaa. Aina kun olen tekemässä jotain hän syöksyy paikalle. Ja jos hän näkee kun juttelen tai vietän aikaa Tihkuviiksen kanssa… Huoh… Ihan kuin hän luulisi omistavansa minut! Etsisi itselleen jonkun naaraan joka häntä rakastaa. Nimittäin minä en ole se naaras.
Mutta onneksi minulla on kannustusjoukkoja kollia vastaan. Taivastuuli suorastaan vihaa päällikköämme. No Vatukkatähti ei uskalla sanoa hänelle mitään koska Taivastuuli on kuitenkin paras ystäväni. Minä voisin suuttua siitä.
- Olen miettinyt-, Vatukkatähti aloittaa.
- Joo ei kiinnosta, Taivastuuli sanoi väliin. Hän oli ilmestynyt viereeni. - Minulla ja Minttulehdellä on tekemistä! ;))))phannaa
- Minun asiani on tärkeä, Vatukkatähti sanoi kiukkuisena kuin pieni oppilas. Ei heti uskoisi hänen olevan myrskyklaanin päällikkö.
- Myöhemmin, sanoin ja käännyin Taivastuulen puoleen, - Käydään nopeasti syömässä. Unohdin tehdä sen kun.. Öm… Ainiin pennut.
Taivastuuli katsoi minua ihmeissään mutta kääntyi ympäri ja lähti tuoresaaliskasaa kohti.
- Minttulehtiiii! Vatukkatähti valitti.
- MYÖHEMMIN! Taivastuuli karjaisi ennenkuin ehdin edes kissaa sanoa.
Lähdin nopeasti Taivastuulen perään. En halua nähdä noiden kahden tappelua. En ole varma kumpi voittaisi… Molemmat jotenkin sisukkaita.

Aurinko oli laskemassa kun pysähdyimme ystäväni kanssa Nelipuille. Katselin ympärilleni hymyillen. Varjot lankesivat pitkinä ja tummina lehtien peittämälle maalle. Tuuli leikki pitkällä turkillani ja värikkäitä lehtiä lenteli ympäri pientä aukiota.
- Minttulehti, mennään jo. Emme ole perillä kun vasta yöllä! Taivastuuli huusi.
- Joojoo! sanon ja kiiruhdan tuon perään.
Kiipesimme ylängölle vaivalloisesti. Tuuli puhalsi kovaa vastaan. Kivi kiveltä ylemmäs me selvisimme tuuliselle nurmelle. Pysähdyin harmaan naaraan viereen ja haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui tuore kissan tuoksu. Varmaan iltapartio. Vilkaisin Taivastuulta ja laskeuduin kyyryyn. Haistelin edelleen ilmaa. Tuoksu tulee tuulenmukana. Täällä ei ole ollut vielä ketään.
-Taivastuuli… Mitä tehdään, kuiskasin ystävälle joka oli kyyryssa vieressäni.
- Me voisimme-, hän aloitti.
- Kertoa ketä olette, jatkoi vieras ääni takaamme.
Loikkasin pystyyn ja käännyin ympäri. Näin edessä kauniin kilpikonnakuvioisen naaraan, pienen oppilaan ja… Karvattoman suuren kollin. Jurikasvun.
- SINÄ! sähähdin ja loikkasin kollin eteen.
- Ja sinä olet? hän kysyi ja katsoi minua alaspäin.
- Olen Minttulehti. Myrskyklaanin soturi, sähisin.
- Rauhoitu Minttulehti, Taivastuuli sanoi ja esitteli meidät naaraalle, - Olemme tulossa juttelemaan päällikkönne ja klaaninvanhimpien kanssa.
Naaras katsoi meitä hiljaisena. Hänen täytyi olla tuoreuunipulla soturi. Sillä välin kun olin poissa… Ja oppilas. Se näytti avuttomalta. Pieni rääpäle. Jurikasvukin oli avuton. Tuuliklaani oli avuton. Joutuu nyt ottamaan Jäkälän laumalaisia. Kuunkajo on eriasia. Hän on sentään kunnollinen. Uskollinen klaanille ja ystäville.

Nimi: hgfdsdhfgbdvz

30.06.2015 03:29
Painajaisia. Yö toisensa jälkeen. Pelkkiä unia, jotka tuntuivat niin todentuntuisilta, että minua kuvotti. Joka ilta nukahdan peloissani. Joka aamu herään itkuuni. Unet jahtaavat. Pelkään, että ne saavat minut kiinni silloinkin kun olen valveilla.
Tyhjä metsä. Ei ääntäkään. Ei pienintäkään elämää. Vain minä. Pitkät puut, hento tuuli. Pimeys. Ja se haju. Se hirveä mädäntyneen lihan haju. Askelia takanani. Karmea nauru. Verta. Hukun. Hukun vereeni. Ei, ei se olekkaan vertani. Se on… Se on… phil

Silmäni rävähtivät auki ja haukoin henkeäni. En saa happea. Hukun. Minä hukun!
Katselen ympärilleni peloissani ja tajuan makaavani pehmeällä sammaleella sotureiden pesässä. Ulkona paistoi aurinko, kuten tavallista herätessäni. Kissojen ääniä kuului. Joku oppilas nauroi iloisesti, palaava partio, joku lähtee metsästämään. Ilma on hieman viileä. On kuitenkin lehtisateen ajan loppua, eli tämä ei ole erikoista.
Nousin istumaan sammaleen päälle ja haukottelin makeasti. Se oli vain uni. Ei ole pelättävää. Katselin tassujani hetken hiljaa. Miksi sitten pelkään sitä. Unia. Jos ne eivät ole todellisia, miksi näen niitä.Kaikellahan on tarkoitus. Toivon ettei minun painajaisillani.
Kaksi päivää kotona leirissä ja olin jo sekoamassa. Vain kaksi painajaista. Kaksi yötä. Minttulehti olet sekaisin. Et voi seota kahdesta unesta. Seonnut sekoa sekaisin. MITÄ?!
Loikkasin ylös ja ravistelin sammaleita turkistani. Nyt ruokaa. Oikeasti. Olen sekaisin. Käppäilin pesän suulle ja katselin ympärilleni. Hymy kohoaa väkisinkin kasvoille kun näkee eri tehtävissä touhuavia kissoja. Lähdin kävelemään kohti tuoresaalis kasaa ja suurin osa kissoista tervehti minua iloisesti. Oli ihanaa nähdä tutut naamat. Oli edelleenkin jotenkin epätodellista, että olin kotona kaikkien läheisteni luona.
Melkein saaliskasan luona huomasin, että Nokkostassu ja Tuulitassu juoksi kovaa vauhtia minua kohti.
-EMO!!! he huusivat yhteen ääneen.
-Niin? kysyin ja väistelin hyppiviä karvakasoja.
-Taivastuullella on asiaa sulle, Tuulitassu sanoi.
-Tuletko meidän kanssa metsälle? Komeettasielu lupasi minulle ja Pakkastassulle, että opettelemme saalistamaan. Tuulitassukin tulee, Nokkostassu kysyi.
- En taida tänään, sanoin pahoittelevasti, -Lähden varmaankin Taivastuulen kanssa käymään Tuuliklaanissa.
- Mitä te siellä? Tuulitassu kysyi huolestuneena.
- Käymme puhumassa parille kissalle, vastasin vain, - Pitäkää hauskaa!
Unohdin ruuan, ihme kyllä, ja lähdin käppäilemään kohti suurkiveä jonka alla Nokiturkki istui Kuunkajon kanssa. Kuunkajo on jänskä kissa. Oliko hänen nimensä ennen Timppa? En muista. Hän kuitenkin tulee Jäkälän laumasta. Hän on hyvin uskollinen klaanille ja nykyään hyvä ystäväni.
- Heippa pojat, sanoin ja astelin kaksikon luokse.
- Minttulehti, harmaa kolli sanoi siristäen silmiään, kun katsoi minua aurinkoa vasten.
- Onko Taivastuulta näkynyt? Hänellä oli kuulemma asiaa, kysyin ja istahdin noiden eteen.
- Tihkuviiksen, Ratamohännän ja Aamukasteen kanssa partiossa, Kuunkajo vastasi hymyillen.
Nyökkään iloisesti ja jään juttelemaan noiden kanssa. Vaikka olinkin kertonut koko matkani eilen koko klaanille, kyselivät nuo siitä paljon.Kaiken joutuu kertomaan kahteen kertaan. Noita kahta kiinnosti erityisesti Peli. Ikävä kyllä en tienyt siitä paljoa. Muutenkin kun alkaa ajattelemaan ei minun matkallani ollut tapahtunut hirveästi jännittäviä asioita. Peli, Daniela, Mimi ja Foxx, kaupunki ja sairaus, Tear joukkoineen ja Oravatähti. En puhunut kahdesta viimeisestä mitään. Enkä Danielasta, Pitäisi minua hulluna. Tearista en halunnut puhua koska Tihkuviiksi ja Vatukkatähti. Toista heistä minun kuuluisi rakastaa ja toinen rakastaa minua… Oravatähdestä olin puhunut vasta Taivastuulen kanssa. Sen takia me ajattelimme lähteä tänään Tuuliklaaniin kyselemään vanhasta sotilaasta.
Jonkun ajan kuluttua piikkihernetunnelista ilmestyi partio. Taivastuuli etunenässä. Nousin ylös ja hyvästelin kollit. Lähdin kipittämään Taivastuulta kohti, mutta en ehtinyt kauas kun aukion toiselta puolelta ryntäsi ruskea raidallinen karvamöhkäle. Uljas päällikkömme. Kukas muukaan kuin pentujeni isä, Vatukkatähti.
- Minttulehti! hän huusi minun nimeäni ja pysähdyin tympääntyneenä.
- No mitä? tiuskaisin kysymykseni.
Vatukkatähti oli nykyään ihan ok ystävä, mutta se miten hän käyttäytyy minua kohtaan on raivostuttavaa. Aina kun olen tekemässä jotain hän syöksyy paikalle. Ja jos hän näkee kun juttelen tai vietän aikaa Tihkuviiksen kanssa… Huoh… Ihan kuin hän luulisi omistavansa minut! Etsisi itselleen jonkun naaraan joka häntä rakastaa. Nimittäin minä en ole se naaras.
Mutta onneksi minulla on kannustusjoukkoja kollia vastaan. Taivastuuli suorastaan vihaa päällikköämme. No Vatukkatähti ei uskalla sanoa hänelle mitään koska Taivastuuli on kuitenkin paras ystäväni. Minä voisin suuttua siitä.
- Olen miettinyt-, Vatukkatähti aloittaa.
- Joo ei kiinnosta, Taivastuuli sanoi väliin. Hän oli ilmestynyt viereeni. - Minulla ja Minttulehdellä on tekemistä! ;))))phannaa
- Minun asiani on tärkeä, Vatukkatähti sanoi kiukkuisena kuin pieni oppilas. Ei heti uskoisi hänen olevan myrskyklaanin päällikkö.
- Myöhemmin, sanoin ja käännyin Taivastuulen puoleen, - Käydään nopeasti syömässä. Unohdin tehdä sen kun.. Öm… Ainiin pennut.
Taivastuuli katsoi minua ihmeissään mutta kääntyi ympäri ja lähti tuoresaaliskasaa kohti.
- Minttulehtiiii! Vatukkatähti valitti.
- MYÖHEMMIN! Taivastuuli karjaisi ennenkuin ehdin edes kissaa sanoa.
Lähdin nopeasti Taivastuulen perään. En halua nähdä noiden kahden tappelua. En ole varma kumpi voittaisi… Molemmat jotenkin sisukkaita.

Aurinko oli laskemassa kun pysähdyimme ystäväni kanssa Nelipuille. Katselin ympärilleni hymyillen. Varjot lankesivat pitkinä ja tummina lehtien peittämälle maalle. Tuuli leikki pitkällä turkillani ja värikkäitä lehtiä lenteli ympäri pientä aukiota.
- Minttulehti, mennään jo. Emme ole perillä kun vasta yöllä! Taivastuuli huusi.
- Joojoo! sanon ja kiiruhdan tuon perään.
Kiipesimme ylängölle vaivalloisesti. Tuuli puhalsi kovaa vastaan. Kivi kiveltä ylemmäs me selvisimme tuuliselle nurmelle. Pysähdyin harmaan naaraan viereen ja haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui tuore kissan tuoksu. Varmaan iltapartio. Vilkaisin Taivastuulta ja laskeuduin kyyryyn. Haistelin edelleen ilmaa. Tuoksu tulee tuulenmukana. Täällä ei ole ollut vielä ketään.
-Taivastuuli… Mitä tehdään, kuiskasin ystävälle joka oli kyyryssa vieressäni.
- Me voisimme-, hän aloitti.
- Kertoa ketä olette, jatkoi vieras ääni takaamme.
Loikkasin pystyyn ja käännyin ympäri. Näin edessä kauniin kilpikonnakuvioisen naaraan, pienen oppilaan ja… Karvattoman suuren kollin. Jurikasvun.
- SINÄ! sähähdin ja loikkasin kollin eteen.
- Ja sinä olet? hän kysyi ja katsoi minua alaspäin.
- Olen Minttulehti. Myrskyklaanin soturi, sähisin.
- Rauhoitu Minttulehti, Taivastuuli sanoi ja esitteli meidät naaraalle, - Olemme tulossa juttelemaan päällikkönne ja klaaninvanhimpien kanssa.
Naaras katsoi meitä hiljaisena. Hänen täytyi olla tuoreuunipulla soturi. Sillä välin kun olin poissa… Ja oppilas. Se näytti avuttomalta. Pieni rääpäle. Jurikasvukin oli avuton. Tuuliklaani oli avuton. Joutuu nyt ottamaan Jäkälän laumalaisia. Kuunkajo on eriasia. Hän on sentään kunnollinen. Uskollinen klaanille ja ystäville.

Nimi: Villasukka

13.03.2015 20:39
Ohjeita soturikissat paperihahmoihin

-Piirrä ensin kissan pää

-Keksi sille nimi

-Väritä se

-Pane siihen sinitarraa tai teippiä ja laita se seinälle

-Tee lisää samaan malliin

Siinä oli helpot ohjeet;-)

Kuunpimennys osa 32

Kuka siellä? Kysyt hiljaa. Miau Ääääääää!

Tulee jatkuu...

Tee myös Kirja Pizza ja Nuolu


Nimi: musti

02.11.2014 12:57
Luku 23- Poissa:

Tuijotin Stormia odottavanasilmiin. Kumpikaan ei räpäyttänyt. Hän oli vieressäni, ja tunsin hänen jännittyneen kehonsa jokaisen hengenvedon. Oli hiljainen, mutta viileä iltapäivä. Odotimme merkkiä.
Kuului pamahdus, ja kumpikin syöksähti salamana liikkeelle. Storm katosi toiseen suuntaan, kun taas minä juoksin lujaa kohti metsäaukiota. Lumella oli pieni verivana. Kuulin kaksijalan huudahtavan muutamien metrien päässä. Storm onnistui ajoituksessa. Virnistin ja jatkoin juoksua verivanaa kohti. Maassa oli kani, jonka valkoinen talviturkki oli riekaleina kohdasta, johon kaksijalka oli osunut. Nappasin sen niskasta, ja viiletin nopeasti pois aukiolta, metsän varjoihin. Arvioidessani olevani tarpeeksi piilossa, jäin odottamaan Stormia. Hengitykseni höyrysi pakkasessa.
Säpsähdin kevyesti, kun oksa räsähti Stormin tassutellessa luokseni.
”Se ei osannut aavistaa mikä iski.” Storm virnuili.
Olimme tehneet tätä jo jonkinaikaa. Kerran ollessamme syvemmällä metsässä, olimme havainneet myös kaksijalkojen hankkivan riistaa. Pyssyillä. Ajatuksemme ei ollut niinkään järkevä, mutta ruoka oli harvassa näin kylmällä. Joten olimme varastaneet kaksijalkojen riistaa. Aina kaksijalan ammuttua, Storm oli loikannut sen niskaan yllättäen, hämätäkseen sitä sillävälin, kun minä juoksin nappaamaan ammutun eläimen. Vaarallinen mutta nerokas tapa.
”Tule, palataan luolalle ennen kun se löytää meidät pyssyineen.” Mumisin jänis hanpaissani. Storm kohautti kulmiaan.
”Hyppään luodin eteen jos se yrittää osua sinuun.” Storm virnisti puolitosissaan. Katsoin häntä irvistäen.
”Hmm..” Tyydyin vastaamaan, samalla kun kauempana kuului uusi laukaisu, joka sai meidät molemmat juoksemaan.

Tavalliseen tapaani olin taas aikaisin hereillä. Istuin pehmeillä sammalilla ja katsoin Stormin nukkumista. Kolli oli käpertynyt viereisiin sammaliin. Pieni hymy viipyi kasvoillani. Oli kulunut melkein kaksi viikkoa siitä, kun lähdin klaanista. Siellä kaikki oli sekavaa, ja en edes tahtonut ajatella, mitä Vatukkatähti oli klaanille kertonut minusta.
Ei toisaalta että minua olisi edes kiinostanut.
Minulla oli ollut hauskaa Stormin kanssa. Ensilumikin satoi edellisviikolla. Olimme saalistaneet yhdessä, hyppineet metsässä huviksemme ja jutelleet. Emme mistään vakavasta. Olin kysynyt kerran varovasti häneltä, löysikö hän perheensä. Hän oli vastannut tyynesti, kuulleensa hänen vanhempiensa ystävältä heidän kuolleen. En viitsinyt kysellä enempää, tai syyttää häntä valehtelusta. Eihän minulla ollut virallisesti mitään todisteita hänen sukulaisuudestaan Jäkälän kanssa. Ja vaikka he olisivatkin sukua, Jäkälä olisi jokatapauksessa kuollut. Enkä ollut varma tiesikö Storm oikeastikaan mitään Jäkälästä. Olisi jätettävä nuo asiat taakse.
Ulkoa kuului kaksijalkojen hirviön ääni. Se kuului koneesta, joka siirsi lunta tieltä. Se oli suurempi kuin normaalit hirviöt, ja piti myös niin suurta meteliä, että se kuului tänne asti.
”Äh, inhoan noita.” Storm voihkaisi väsyneenä avaten silmänsä.
”Älä.. Kaksijaloilla on metrinkorkuiset jalat, mutta ne eivät pääse kulkemaan lumessa kunnolla kuten me puolimetriä korkeat kissat. En tiedä vammaisempaa eläinlajia.” Mumisin. Storm nousi venytellen seisomaan.
”Meidän on parempi lähteä heti saalistamaan, ennen kun kaikki riistaeläimet ovat paenneet meteliä.” Storm totesi.
Lähdimme ulos vikkelästi, ja suuntasimme syvemmälle metsään. Tämä polku ei johtanut kaupungille, eikä Myrskyklaanin reviirille. Se oli ennemminkin Varjoklaania kohti menevä. Kai...

Seuraavan viikon vierähtäessä ohitse tuosta vain, oli lumikerros jo niin suuri, että jouduimme kiertämään luolan toisen puolen seinämässä sijaitsevan aukon kautta päästäksemme ulos. Pääsisäänkäynti oli hautautunut paksun lumen alle. Luolassa oli tavallista pimeämpää, koska suurinosa aukoista oli peittynyt. Vain pienet aukot ja halkeamat luolan katossa toivat valoa sisälle.
Makasin Stormin kylkeä vasten vetelänä. Emme olleet syöneet koko päivänä, ja nyt oli jo ilta. Viimeviikosta poiketen, ruokaa oli tajuttoman vaikeaa saada. Riistaeläimet olivat piilotelleet pari viimeistä päivää. Lumimyrskyn seurauksina ne pysyisivät koloissaan vielä ainakin tovin.
”Näännyn.” Storm valitti. Mulkaisin häntä ilkikurisesti.
”Et nääntyisi jos olisimme säästäneet edes yhen jäniksen viimeviikolta. Itse halusit ahnehtia.” Tokaisin. Storm murahti puolitosissaan.
”Kerrankin sai syödä kunnolla.” Hän haukotteli.
”Mmmmh...” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi. Turkkini oli kostea ulkona rämpimisen jäljiltä. Storm teki tilaa sammalilla. Hän tassutteli luolan reunalle, jossa oli toinen kasa heiniä ja sammalia lämmikkeinä. Niiden seassa säilytimme myös tuoresaalista, ettei se jäätyisi. Storm päästi tukahtuneen naurahduksen.
”Ei pitäisi olla näin ongelmallista säästää ruokaa. En löydä muuta kun unikonsiemeniä.” Hän jupisi. Unikonsiemenet auttaisivat nukkumaan, mutta nälkää ne eivät veisi..
Storm hyppelehti luokseni häntä pystyssä.
Hän asettui takaisin vierelleni, ja nuolaisi päälakeani.
”Huomenna haetaan ensiviikonkin edestä ruokaa. Nyt täytyy tyytyä tyhjin vatsoin nukkumiseen.” Hän huokaisi. Kehräsin hiljaa.
”On meillä sentään lämmintä.” Mau'uin käpertyen tiiviimmin Stormin kylkeen, ja yritin sulkea silmäni nukahtaakseni.

Aamulla seisoimme luolan ulkopuolella. Päivä oli pilvinen, ja auringosta ei ollut tietoakaan.
”Kokeillaan hajaantua. Mene sinä lähemmäs kaksijalkalaa, niin käyn lähempänä klaanien reviireitä.” Storm maukui. Ajatus kuulosti järkevältä siihen nähden, etten halunnut näyttäytyä vieläkään myrskyklaanilaisille. Ja Storm kyllä selviäisi partion kynsistä, jos hänet huomattaisiin.
”Okei, tavataan luolalla myöhemmin.” Sanoin. Storm hymyili minulle vielä lämpimästi, ennen kun lähti loikkimaan vastakkaisen suuntaan.
Lähdin matkaan, ja tarvoin lumen halki kohti metsänrajaa. Yllätyin haistaessani hiiren niin nopeasti. Ehkä liikuimme yksin hiljempaa.
Seurasin hajujälkeä kaksijalkalaa kohti, kunnes erotin hiiren risupusikon juurella. Lähestyin sitä hitaasti, loikkasin, ja sitten tassuissani oli vain veltto ruumis. Harvinaisen tyhmä hiiri. Lumimyrskyt olivat varmasti sekoittaneet sen pään...
Nappasin saaliin hampaisiini, ja etsin paikkaa johon piilottaisin sen väliaikaisesti. Löysin kaksijalkojen aidanjuurelta puun, jonka rungossa oli pieni kolo. Peitin kolon sen jälkeen lumella.
Etsin uutta riistantuoksua ilmasta, mutta mitään ihmeellisempää ei löytynyt. Kissanhaju oli voimakas, mutta täälläpäin oli niin paljon kotikisuja, etten jaksanut kiinittää siihen huomiota. En ennen kuin joku lähestyi kauempaa. Hajusta päätellen se oli klaankissa. Myrskyklaanin tuoksu voimistui kissan lähestyessä. Syöksähdin lähimmän aidan ylitse, ja maastouduin koirankoppiin. Olin mennyt tästä niin monta kertaa ohi viimeikoina, että tiesin jo talon kaksijalkojen koiran kuolleen.
Kopissa oli lämmintä, mutta ällöttävä koiranhaju leijui ilmassa. Kurkin kopista ulos. Koiranhajun seasta en erottanut enään myrskyklaanilaisen tuoksua.
”Hei, kuka siellä?”Joku maukui aidan toiselta puolen. Ääni oli vieras.
Hetken istuin jähmettyneenä kopissa, odottaen kuulevani kaikkoavia askelia.
”En tiennytkään heidän hankkineen kissan.” Naaras maukui tarkoittaen kaksijalkoja.
”Taidat olla ujo tapaus. Tule ihmeessä juttelemaan kun tuntuu siltä.” Hän jatkoi.
Mikä hiirenaivo, selittää nyt yksikseen keskellä kaksijalkalaa. Kotikissan askeleet kaikkoontuivat hetkenpäästä, kun se tajusi jättää minut rauhaan. Nousin seisomaan ja venyttelin vähän. Olin ollut varma, että haistoin myrskyklaanilai-.
”LÖYSINPÄS!” Kissan naama kurkisti kopinpäältä. Loikkasin säikähtäneenä taaksepäin niin äkisti, että löin pääni kattoon.
Voihkaisin. Mulkaisin kissaa. Silmäni pyöristyivät.
”MINTTULEHTI!” Huudahdin ilon ja hämmennyksen sekaisena. Kermanvaalea naaras loikkasi alas kopin päältä. Minäkin sujahdin ulos ja puskin häntä.
”Minä. Hmm, empä osannut arvata löytäväni sinua koirankopista.” Hän maukui.
”Häh?? Eikun joo.-Oletko kunnossa! Luulin etten näkisi sinua enään koskaan, tiedäthän, ne kulkukissat jotka ovat napanneet naaraskissoja ympäriinsä! Luulin heidän napanneen sinut!” Huudahdin. Minttulehti näytti kummastuneelta.
”Miten niin?” Hän ihmetteli. ”Viimeaikoina on tapahtunut kaikkea sekavaa, Mimikin kuoli jajajja- SINÄ! Sinä et ollut edes minua vastassa kun tulin takaisin! Missä olet ollut viimeiset kolme viikkoa!” Hän huusi.
”Stormin kanssa.” Vastasin lyhyesti. Minttulehden karvat nousivat pystyyn.
”TÄH? Hylkäsit klaanisi ja ryhdyit kulkukissaksi! Oletko sekaisin!” Minttulehti äimisteli.
”EN! Tai joo, mutta se on monimutkaista. Saat selittää kyllä kaiken matkastasi ensin, koska minun juttuni ei ole mikään positiivinen tapaus, ja en halua pilata fiiliksiäsi.” Mau'uin. Minttulehti kohotti kulmiaan.

Minttulehti lopetti tarinansa haikeana, samalla kun kävelimme lumella, puiden varjostamassa metsässä.
”--- Ja niin Mimikin kuoli. Toivon vain, että hänen pentunsa selviävät talven yli.” Minttulehti murehti. ”Vaikka menetinkin yhden, sain onneksi uusia ystäviä.”
Nyökkäsin. Minttulehdenkään matka ei ollut mennyt ihan putkeen. Tiputin hiiren maahan, jotta voisin puhua.
”Mitä Tihkuviiksi sanoi, kun kerroit Tearista?” Kysyin. Minttulehti irvisti.
”En ole vielä kertonut. Tulin vasta eilen, ja tänään etsin sinua kokopäivän. Klaanille sanoin, että menen saalistamaan yksin. Ja en ole varma kannattaako minun edes kertoa Tihkuviikselle. Loukkaisin vain hänen tunteitaan. Ja mikä todennäköisyys on siihen, että näkisin Tearin vielä- kun torjuin hänet sillätavoin...” Minttulehti sanoi haikeasti.
”Mmmmmm...” En osannut vastata oikein mitään. Olihan se totta. He eivät välttämättä enään tapaisi, ja Tihkuviiksihän rakasti Minttulehteä?
”Täällä on tapahtunut kaikennäköistä ollessasi poissa. Tapasit kai jo klaanin uudet kissat. Pennut ovat tervetulleita, samoin Korppikatse ja kaikki oppilaat. Mielestäni siltin kulkukissat eivät olleet tarpeellisia klaanille. Meillä on sinänsä tarpeeksi sotureita. Ja sitten oppilaistamme tuli sotureita, sinulla on siskopuoli ja niin edelleen. Nämä asiat sait jo selville klaanissa. Ja siihen miksi minä olen täällä. Se on pitkä juttu...
Katsos, ensin riitelin Vatukkatähden kanssa. Pahasti.- ja tyhmästä asiasta...” Jätin mainitsematta hänen touhunsa Pimeyden metsässä- samoin omani.. En myöskään kertonut, että tappelimme, sillä en halunnut Minttulehden murehtivan enempää. En myöskään tahtonut Vatukkatähden raivostuvan minulle siitä, että Minttulehti inhosi häntä enemmän, Vatukkatähti vihasi minua jo tarpeeksi.
”- sitten lähdin suuttuneena metsälle. Lopulta päädyin vakoilemaan kokoontumista, jossa selvisi entisten Jäkälän laumalaisten kasvattavan laumaansa, ja varastavan pentuja ja kaappaavansa naaraita laumaan- JA silloin ajattelin SINUN olevan kaapattu, sillä olit ihan yksin ja ajatus kauhistutti minua. Ainiin ja tuli kuunpimennys klaanien tapellessa kokoontumisessa. Mutta niin- palaten minuun, lähdin tapaamaan Papua, jotta kysyisin lisää laumakissoista. En kuitenkaan ensin löytänyt häntä, ja sitten Nokiturkki suuttui minulle luullessaan minun pettävän häntä Papun kanssa. Ja me riitelimme. Ja sitten hän lähti ja minä jäin etsimään Papua, mutta törmäsimme sattumalta kulkukissoihin. Ja sitten tappelin taas. Sitten Papu pakeni ja Flame ja Sparkle nimiset kissat aikoivat viedä minut laumaan, enkä vastustellut koska tahdoin löytää sinun, mutta sitten joku sairas katti tuli kujalla vastaan ja he pakenivat. Ja minä en voinut juosta joten en päässyt pakoon, ja lopulta löysin kissan kuolleena ja sitten samalla törmäsin Stormiin ja tässä sitä ollaan.” Mau'uin.
Minttulehti tuijotti minua silmät pyöreinä.
”Tiedätkös.., puolet kissoista klaanissa luulee sinun jättäneen meidät. Toinen puoli uskoo sinun kuolleen. Eikö se häiritse sinua yhtään?” Hän kysyi tiukkana. Purin huultani.
”Jaa a. Toinen puolikas kissoista ei edes kaipaa minua, ja Nokiturkki ei puhu minulle, eikä varmasti Vatukkatähtikään. Tammilehti saattaa olla huolissaan, mutta en usko hänen luulevan minun kuolleen. Tihkuviiksi voi ehkä olla vähän huolissaan, mutta Nokiturkin mahdollisesti kerrottua riidastamme, veikkaan heidän luulevan minun hengaavan Papun kanssa tai karanneen.” Tokaisin.
Minttulehti napautti minua hännällänsä kuonoon. Räpäyttelin silmiä, sillä Minttulehden häntä oli suuri ja pörröinen, ja karvat osuivat silmiini asti.
”Nyt et tajua. Nokiturkki ei ole vain vihainen. Hänestä suorastaan paistaa huoli, vaikka hän ei sitä haluaisikaan näyttää. Ja Tihkuviiksikin kaipaa sinua. Älä unohda, että he ovat olleet ystäviäsi pennusta asti. Eivät he sinua noin vain hylkää.” Minttulehti kehräsi.
Yllättyneenä yritin vääntää kasvoilleni hymyä. Tunsin syyllisyyttä ystävieni epäilemisestä. Se ei silti muuttanut sitä tosiasiaa, että en voisi palata. Silloin joutuisin olemaan erossa Stormista. Ja minulla meni hienosti kulkukissana (nälkää huomioimatta).

Tovin käveltyämme hiljaisuudessa, Kaikuluola tuli viimein näkyviin puiden takaa.
”Onko Storm täällä?” Minttulehti kysyi ei-niin-innokkaasti. Katsahdin ystävääni kohauttaen lapojani.
”Hän on varmaan vielä saalistamassa.” Mau'uin. Storm ei välttämättä ilahtuisi vieraastamme.
Johdatin Minttulehden sisälle, ja kipitin heinäkasan luo, ja tiputin saalistamani hiiren sinne. Matkalla olimme löytäneet vielä jäniksenkin, jonka Minttulehti oli napannut. Hän tipautti sen hiiren päälle.
”Täälläkö olet majaillut. Paikka on ulkopuolelta lähes näkymätön- ihmekään ettei kukaan ole huomannut..” Minttulehti totesi. Virnistin.
Istuimme vieretysten sammalille, ja aloin puhdistaa turkkiani neulasista, sekä muista roskista. Minttulehti ravisti vaan paksua turkkiaan nopeasti, ja lähti hitaasti kävellen luolan suuaukkoa kohti.
”Mitä nyt?” Kysyin. Minttulehti höristi korviaan.
”Joku liikkuu ulkona.” Hän totesi jatkaen kuuntelua. Nousin ylös.
”Se on varmaankin Storm.” Sanoin. Minttulehti sihahti minulle, merkiksi olla hiljaa.
”En usko. Äänestä päätellen heitä on enemmän.” Naaras mutisi.
Hiivin Minttulehden vierelle. Vaihdoimme katseita. Peruutimme hiirenhiljaa pari askelta taaksepäin, kun äänet ulkopuolella lähestyivät. Toivoin, ettei ainakaan Myrskyklaanin partio olisi ulkona. Painauduin varautuneena Minttulehteä vasten. Luolansuulla näkyi varjo. Muutaman sekunnin pidätimme jännittyneinä henkeä.
Harmaa tassu oli ensimmäinen asia, mikä tuli näkyviin.
Sitten toinen, kolmas, neljäs. Tummanharmaa naaras tuijotti meitä hiljaa. Se ei räpäyttänyt silmiään. Karvani sojottivat pystyssä.

”Wheat?” Minttulehti henkäisi. Kissa värähti kuullessaan nimensä. Se heilautti häntäänsä, ja samassa kaksi muutakin kissaa astelivat sisälle.
Toinen vaaleanhopea naaras, jonka silmät olivat meripihkanväriset, sekä tummansiniharma raidallinen kolli, jolla oli vaaleansiniset silmät.
Kollin ilme kirkastui, kun se huomasi meidät. -Oikeastaan huomatessaan Minttulehden.
”Häh? Kuka tuo on?” Älähdin Minttulehdelle. Hän ei vastannut hetkeen, tuijotti vaan järkyttyneenä siniharmaata kollia. Lopulta hän katsoi minuun.
Minttulehden ilme oli vaivaantunut.
”Tässä on.. Tear.” Hän maukui. Mittailin yllättyneenä siniharmaata kollia katseellani.
”SE TEAR!? Hui..!” Huudahdin silmät pyöreinä. Katselin kaikkia kolmea.
”Hetkinen. Näytätte häiritsevän tutuilta.” Mau'uin siristäen silmiäni.
”Häh? Oletteko TE muka tavanneet?” Minttulehti ihmetteli.
”Hän yritti hyökätä kimppuumme joskus kun olimme läpikulkumatkalla.” Tear selitti. Karvani nousivat. Mikä yhteensattuma..
”Mitä te täällä teitte? Minttulehti selitti juuri tavanneensa teidät jossain kaukana korkokivien takana..”
”Olimme.. läpikulkumatkalla.” oranssikorvainen naaras sanoi.
”Mitä te teette täällä nyt...” Minttulehti puoliksi totesi ja kysyi. Tear lähestyi Minttulehteä.
”Minun oli pakko etsiä sinut. Willow ja Wheatkin suuttuivat äkillisestä lähdöstäsi. En voi uskoa, että luulit minun unohtavan kaiken tuosta vaan. Minä oikeasti rakastan sinua, ja en hylkää sinua vain klaanisi takia. Täytyy olla jokin keino pysyä yhdessä.” Tear sanoi katsoen Minttulehteä silmiin. Minttulehti nieleskeli itkua. Tear näytti tyyneltä. Kadehdin hänen rehellisyyttään.. Mutta tuo puhe kuulosti silti minulle liian imelältä. Yäöäöäh.
Juuri kun Minttulehti oli vastaamassa Tearille, Storm tassutteli sisään hitaasti. Hänen askeleensa olivat valppaita, mutta varmoja.
Koko porukka kääntyi katsomaan häntä. Storm pysähtyi silmät selällään.
”Öh. Minttulehti päätti poiketa.” Tokaisin nopeasti. Storm ei kuunnellut minua. Hän katsoi meitä hengitys salpaantuneena.

”Sinä.. olet kuollut..” Storm vapisi. Hän lyyhistyi istumaan. ”Miten....- Miten....”
”Storm rauhoitu.” Sanoin hiljaa. Storm ei vilkaissutkaan minua.
”Vau.. En uskonut, että kohtaisimme tällä tavoin.” Willow mutisi. Storm sähähti korvat luimussa. Kollin häntä sojotti suorana ja heilui.
”Missä hemmetissä sinä olet ollut! Näin ruumiisi haudattavan!TAI SINÄ!” Hän huusi Tearille ja Willowille. Molemmat istuivat vain hiljaa. Storm mulkoili heitä epäuskoisena.
”Meillä on ollut... suunnitelmia. Miten tuhota lauma.” Tear vastasi. Kukaan kolmesta ei näyttänyt iloiselta. Minä ja Mintulehti olimme nyt pahasti ulkona.
”Suunnittelemassa.. MINÄ olen kestnyt isää kaikki nämä vuodet, nähnyt kuolemaa,- Luullut teidän kuolleen! MINÄ olen seisonut vieressä kun oma isäni tappoi emomme! Ja TE.. OLETTE PIILESKELLEET SUUNNITTELEMASSA?” Storm sihisi katkerana. ”Oletteko järjiltänne! ”
”ET ole ainot joka näki sen!” Willow kiivastui. ”Jos olisimme ottameet sinutkin mukaan, Jäkälä olisi saanut selville koko juonen! Ja emo olisi romahtanut!”
”Hän KUOLI. Tajuatko, se on teidän syytänne! Jos ette olisi lähteneet typerän suunnitelmanne mukana, hän eläisi!” Storm sihisi.
”Tai sitten olisimme kaikki kuolleita.” Tear sanoi väliin. ”Asioita ei saa enään muutettua. Jäkälä olisi voinut tappaa hänet jokatapauksessa. Sillä ei ole enää väliä.”
”Totta kai sillä on väliä!” Storm kivahti.
”Anteeksi jos keskytän.. mutta.. onko JÄKÄLÄ teidän isänne?” Minttulehti kysyi kauhuissaan. Hän tuijotti kolmikkoa jännittyneenä.
Minua puistatti. Kaiken ajan olin uskotellut itselleni, että oli vain sattumaa, kuinka Storm oli näyttänyt kummasti Jäkälältä. Storm oli tosiaan hänen poikansa. Nyt tiesin totuuden. Ja niin tiesi hänkin.
”Kyllä.. Hän on. Hänet on pysäytettävä, ja me emme aio kostaa hänen tekojaan tuskattomasti.” Willow maukui. Hänen äänessään erottui syvä katkeruus.
”Mitä!” Storm huudahti. ”Onko hän.. ELOSSA?” Ruskea turkki oli noussut pystyyn.
”Mitenniin onko?” Willow kysyi ihmeissään. ”Etkö sinä tiennyt..”
Storm pudisti päätään. ”Blaze sanoi kuulleensa hänen kuolleen.” Storm sanoi hitaasti.
”Mutta.. Minä näin hänet kuolleena...” Minttulehti tokaisi.
”He tekaisivat ruumiin. Mustia kissoja ei ole vaikea löytää. Jäkälä on pysynyt varjoisalla, mutta hyökkäyksen on määrä tapahtua pian. He eivät aio enään odottaa.” Tear sanoi.
”Sittenhän meidän on kerrottava klaaneille. On taisteltava vastaan.” Minttulehti maukui.
”Me taistelemme rinnallanne.” Willow sanoi. Wheat oli istunut koko keskustelun ajan hiljaa. Hän oli seurannut kaikkea rauhallisesti, ihan kuin hän ei olisi ollut olemassakaan.
Stormkin oli vaiennut hetkeksi. Hän sulatteli asiaa.
”Meidän on kai parasta palata Myrskyklaaniin. On kerrottava Jäkälän hyökkäysaikeista mitä pikimmin.” Minttulehti maukui. Muut nyökkäilivät. Minä istuin paikoillani. Katselin kylmästi Stormia.
”Saammeko me edes jäädä klaaniinne?” Willow kysyi epäilevänä. Minttulehti kohautti lapojaan. ”Päällikkö päättää siitä.” Hän vastasi. Vatukkatähtikö.. Hah, niin varmaan.
”Eiköhän sitten oteta selvää.” Tear maukui, ja lähti tassuttelemaan oviaukkoa kohti, ja viittoi meitä seuraamaan. Minttulehti lähti suoraan hänen peräänsä, sitten Wheat ja Willow hänen perässään.

Nousin ylös, ja olin aikeissa lähteä, mutta huomasin Stormin jääneen istumaan. Hän tuijotti minua.
Käännyin ympäri, ja kävelin hänen luoksensa.
”Etkö tule?” Kysyin ilmeettömänä. Hän pudisti päätään.
”Näin on parempi. Ette te tarvitse minua.” Hän sanoi. Siinä kohtaa minulla kiehui yli. ”En halua sekottaa välejäsi muihin.” Hän sanoi viileästi.
”MINÄ tarvitsen sinua. YHÄ! Oletko ikinä ajatellut mitä minä tunnen! Sinä lähdet ja tulet milloin itseäsi huvittaa, ja minun täytyisi vain sopeutua siihen! Ensin kerrot etsiväsi perhettäsi, sitten lähdet niinkuin et olisi ikinä ollutkaan täällä. Palaat vuoden päästä niinkuin kaikki olisi pysynyt samana! Sinä tiesit kuka perheesi on.. Isäsi on murhannut klaanitovereitani ja ystäviäni! VALEHTELET MINULLE! En edes tiedä kuka olet!” Huusin.
Storm katsoi minua silmät sirillään. Hän kohotti päätänsä minua kohti uhmakkaasti.
”Minä olen murhaaja. Kasvoin Jäkälän ainoana pentuna. Minusta oli tarkoitus tulla seuraava johtaja, koska vanhemmat sisarukseni kuolivat. Minä olin lauman tulevaisuus, ja kun emoni oli viemässä minua pois laumasta suojaan, Jäkälä viilsi hänen kurkkunsa auki. MINÄ SEISOIN VIERESSÄ kun hän kuoli. Jäkälä vei minut takaisin laumaan, ja minun koulutukseni alkoi. Minusta tehtiin vakooja. Meidän oli tarkoitus vallata koko metsä, ja minun oli tarkoitus johtaa hyökkäystä.” Storm katsoi silmiini.
Olin jähmettynyt. ”Mikä meni vikaan..? Et ollut taistelussa.” Totesin kuivasti.
”Törmäsin sinuun.” Hän vastasi. Silmäni pyöristyivät.
”Ollessani viimeisellä vakoiluretkellä, minun oli tarkoitus tutkia Myrskyklaanin reviiri, jotta tietäisimme mistä suunnasta piirittäisimme sen. Kuitenkin kun huomasit minut, oli keksittävä järkeenkäyvä tekosyy. Uskoin sinun jättävän asian siihen, mutta löysitkin minut uudestaan ja avauduit. Sitten.. Sitten tajusin typeryyteni. Sinä olit niin huolissasi niin pienen asian vuoksi, ja meidän laumamme taas oli hyökkäämässä koko metsään. Me olisimme aiheuttaneet niin paljon kipua ja tuskaa, että en tajunnut miksi olin ollut niin sokea aiemmin. Minusta oli melkein tullut kuin isäni. Niimpä oleskeltuani täällä hetken- sinun vuoksesi, lähdin pois, etteivät laumakissat löytäisi minua.... tai sinua. Jäkälä sai kuitenkin tietää lähdöstäni, ja perääni lähetettiin partio. Minä ..tapoin heidät. Elin syrjässä, kunnes kuulin Jäkälän olevan kuollut. Monta kuuta mietin palaisinko oikeasti luoksesi, mutta tässä sitä ollaan. Mutta tämä on väärin.”
En sanonut mitään. Seisoimme vain hiljaisuuden vallitessa, ja tuijotimme toisiamme. Nielaisin puristaen kynsiä maahan.
”Kaiken tämän ajan, odotin sinun paluutasi. Luotin sinuun. Ja sinä petit luottamuksesi.” Mau'uin. Astuin pari askelta taaksepäin.
”Valehtelit minulle KAIKESTA. Palattuasi sinulla oli mahdollisuus kertoa totuus, mutta ei. JATKOIT VALEHTELUA!” Sähisin. Yritin näyttää vihaiselta, mutta kyyneleet polttelivat silmäkulmiani. Annoin niiden valua poskilleni.
”Minä yritin kertoa. En vain löytänyt oikeaa aikaa.” Storm intti. Naurahdin katkerasti.
”Sillä ei ole väliä. En halua enään nähdä sinua.. En luota sinuun.” Sanoin hiljaa. Storm näytti loukkaantuneelta. Käännyin ympäri ja juoksin oviaukosta ulos.
”Taivastuuli!” Storm huusi perääni.

Muut olivat ehtineet jo kävellä kaksijalkalaan asti, kun sain heidät kiinni. Storm oli huudostaan huolimatta antanut minun mennä. Räpyttelin silmiäni hetken, etten näyttäisi niin surkealta. Tassutelin muiden perässä hiljalleen häntä maassa laahaten.
Minttulehti hidasti ja jättäytyi vierelleni kävelemään. Välttelin katsomasta häneen.
”Missä Storm on? Eikö hän tulekaan?” Minttulehti kysyi. Purin huulta.
”Me vain...-...Näin on parasta.” Vastasin. Minttulehti näytti kummastuneelta, mutta ei onnekseni udellut enempää. En ollut puhetuulella. Onneksi hän huomasi sen.
Loppumatka leiriin kului hiljaisuudessa. Välillä joku kysyi suuntaa, mutta muuten ei puhuttu. Metsässäkin oli autiota.
Tutun piikkihernetunnelin tullessa näkyvin, Minttulehti juoksi joukon johtoon.
Leirissä joku ehti huutaa jo varoituksen kulkukissoista, ennen kun huomasi Minttulehden. Minä tuijotin keskittyneenä edellä kävelevän Wheatin takatassuja.
Kissat ympärillämme supisivat. Tear, Willow ja Wheat näyttivät valppailta.
”...Taivastuuli?” Kuulin Tuliturkin äänen supinan joukosta. En siltin kääntänyt katsettani maasta.
”Onko tuo..” Ratamohäntä mumisi Lehväpilvelle. ”Tihkupentu..?”
Wheat värähti.
Seuraavassa hetkessä päällikön pesältä ilmestyi kaksi kissaa, Vatukkatähti ja Ruskajalka. Vatukkatähti katsoi ihmeissään kulkukissoja. Lähes huomaamattomasti hän upotti kyntensä maahan, nähdessään minut. En hymyillyt.
”Keitä he ovat?” Vatukkatähti kysyi Minttulehdeltä. Klaanilaiset olivat hiljentyneet kuuntelemaan keskustelua.
”Vatukkatähti, tässä on Tear, Willow ja Wheat.” Minttulehti esitteli. ”Voisimmeko puhua yksityisesti?” hän jatkoi vilkuillen ympärille kerääntyneitä uteliaita kissoja.
Vatukkatähti tuijotti Tearia silmää räpäyttämättä, mutta nyökkäsi lopulta hitaasti.
Vatukkatähden luodessa minulle myrkyllisen silmäyksen, päätin jäädä suosiolla pois keskustelusta. Olin utelias, mutta en halunnut olla lähellä Vatukatähteä..
Heidän suunnattuaan pesään, kissat alkoivat parveilla ympärilläni.
”Keitä he olivat?” Joku uusista kissoista kysyi. En vastannut.
”Tähtiklaani kiitos olet elossa.” Kuunkajo maukui tassuttaen luokseni Ratamohäntä perässään. Hymyilin ontosti.
Parantajanpesltä säntäsi luokseni veljenikin. Tammilehti tönäisi minua närkästyneenä.
”TAIVASTUULI! Miten saatoit jättää meidät näin! Et kertonut kellekään lähteväsi edes metsälle! Oletko hiirenaivo?” Tammilehti murahti dramaattiseen sävyyn.
”Eh...” Mumisin hämmentyneenä. En oikein jaksanut keskittyä.
”Missä olet ollut! Luulimme sinun karanneen!” Tuliturkki huudahti huolestuneena kipittäen kissojen seasta Tammilehden viereen.
”Öh.. Tottapuhuen... kaksijalka sai minut kiinni. Se oli pentu, ja se lukitsi minut kotiinsa. En päässyt ulos ennen tätä päivää. Onnekseni törmäsin Minttulehteen paluumatkallani.” Selitin tönkösti. Se kuulosti niin epätodennäköiseltä, että tahdoin hakata päätäni kiveen. En silti voinut sanoa viettäneeni koko tämän ajan kulkukissan kanssa. Tammilehti kohautti kulmiaan epäuskoisen näköisenä, mutta onnekseni hän pysyi hiljaa.
”Hän on varmaankin väsynyt, joten eiköhän anneta hänen levätä hetki.” Tammilehti maukui, ja alkoi hätistellä muita tiehensä. Hän törkki minua eteenpäin, kohti soturien pesää. Hän kävi tuoresaaliskasalla ja haki sieltä jäniksen. Veljeni tassutteli vierelleni. Päästyämme tyhjään soturienpesään, huokaisin helpotuksesta, ja lösähdin makaamaan tutulle pehmeälle sammalvuoteelleni. Tammilehti heitti jäniksen eteeni. Ahnaasti haukkasin ensimmäisen suullisen. Taas jänistä... En ollut edes muistanut olevani kuoleman nälkäinen.
”Mitä sinulle oikeasti kävi? Miksi lähdit,” Tammilehti kysyi hiljaa, ”ja miksi palasit?”
Tammilehdelle ei ollut helppoa valehdella, ja melko varmasti jäisin siitä kiinni..
”Minä.. tarvitsin omaa aikaa. Olin saalistamassa kokoontumisen aikana. Kun olitte palaamassa, kuulin laumakissojen nappaavan naaraita, joten lähdin etsimään Minttulehteä. En olisi voinut elää itseni kanssa, jos hänelle olisi sattunut jotain. Lopulta eksyin vähän, ja tapasinkin kulkukissoja, mutta pääsin heiltä karkuun..” Sepitin. Se oli melkein totta.
”Mikset kertonut kellekään lähdöstäsi! Joku olisi voinut tulla mukaasi...” Tammilehti maukui tiukasti. Heilutin häntääni.
”En halunnut huolestuttaa ketään.” Vastasin. Sekin oli totta... Tammilehti sähähti ärtyisänä.
”Huolestutit jo. Olisit nähnyt Nokiturkin viimepäivinä. Hän on ollut ihan sekaisin.. Samoin minä!” Hän jatkoi. Tammilehti oli selvästi loukkaantunut.
”Olen pahoillani..” Sanoin haikeana. Oloni oli oikeasti niin masentunut, ettei surullisen esittäminen ollut vaikeaa. Katselin sammalvuoteita.
”Missä Nokiturkki muuten on?” Kysyin varovasti. Tammilehti näytti rauhoittuneen.
”Hän johtaa parhaillaan partiota. Aamukaste, Pihkasilmä ja Hunajatassu ovat hänen mukanaan. Tihkuviiksi taas on saalistamassa Nokkostassun ja Komeettasielun kanssa.” Tammilehti kertoi.
”Hunajatassu?” Sanoin yllättyneenä. ”Kenestä tuli hänen mestarinsa?”
”Nokiturkista. Hunajatassu on piristänyt hänen arkeaan. Pihkasilmä kun ei ollut mikään ihanin oppilas kouluttaa..” Tammilehti hymyili. Nyökkäsin.
”Tammilehtiiii!” Tuulitassun kutsu pesän ulkopuolelta keskeytti meidät. Tammilehti huokaisi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi.

Makasin rauhassa sammalilla. Oloni oli kylläinen jäniksen jäljiltä. Tammilehti oli patistellut minua nukkumaan, mutta en saanut unenpäästä kiinni. Ajatukset heiluivat kuin hyrrä.
Vatukkatähti ja muut eivät olleet vieläkään poistuneet päällikön pesästä. Heillä tuntui olevan jokin pidempi keskustelu meneillään. Saisivatkohan kolmikko jäädä? Haukottelin. Minua tosissaan väsytti hiukan, mutta oli vielä liian monta asiaa hoidettavana tänään.
Kuten puhuttava. Ensin Nokiturkille, sitten Tihkuviikselle, sitten mahdollisesti muille klaanilaisille tai Minttulehdelle..
Menin ulos uudelleen. Kissat olivat palanneet normaaleihin askareihinsa. Päällikön pesältä asteli Minttulehti. Hän hengitti syvään, ja näytti vihaiselta.
Kipitin hänen luokseen.
”No?” Utelin. Ilmeestä päätellen juttu ei ollut edennyt hyvin..
”Heidän täytyy lähteä.. Vatukkatähti suuttui kun kerroin minusta ja Tearista. Tekisi mieli repiä hänen päänsä irti.” Minttulehti maukui surkeana. Katsoin ystävääni lohduttavasti.
Meinasin kertoa, että minäkin halusin repiä hänen päänsä irti, mutta päätin olla sanomatta sitä. Se oli varmaankin jo itsestäänselvyys.
”Hmh... Odota tässä..” mumisin hiljaa.

Suuntasin pettyneen ja vihaisen sekaisen Minttulehden ohi suoraan päälikönpesään Vatukkatähden perään. Pesän suuaukolta Vatukkatähden katse kääntyi minua kohti, ja ennen kun hän ehti tajuta, olin kaatanut hänet selälleen raivoissani.
”Senkin hiirenaivoinen idiootti. Miten kehtaat tehdä noin Minttulehdelle! Hän on viimein löytänyt kissan jonka kanssa on onnellinen. Tiedät itsekin, että sinä et tee häntä onnelliseksi.” Sihisin. Yritin olla pitämättä suurempaa meteliä, etteivät kissat pesän ulkopuolella kuulisi. Kollin ilme oli ylimielinen.
Vatukkatähti tönäisi minua voimakkaasti noustessaan jaloilleen. Meinasin kaatua, mutta pidin tasapainoni kurissa.
”Tiedäthän sinä. Klaani ei tarvitse ylimääräisiä suita ruokittavaksi.” Vatukkatähti sanoi huolettomasti. Mulkoilin häntä varoittavasti.
”Jos sinä et anna heidän jäädä, kerron mitä teit.” Uhkasin. Vatukkatähti hermostui.
”Sinä hyökkäsit vastaan.” Hän murahti. Siristin silmiäni.
”Luuletko Minttulehden välittävän. -Luuletko koko klaanin välittävän minun puolustautumisestani, kun oman klaanin päällikkö yrittää katkaista niskasi! Mietitään nyt realistisesti kummalla meistä on enemmän ystäviä. Onko sinulla yhtään?” Kysyin hymyillen tyytyväisenä. ”Klaanisi repisi sinut joukolla kappaleiksi.”

Vatukkatähti oli kutsunut klaanin koolle. Partioista palanneet kissatkin olivat nyt kerääntyneet suurkiven ympärille. En ollut silti nähnyt vielä Nokiturkkia tai Tihkuviikseä. He olivat varmaankin jossain joukon keskellä.
Vatukkatähti asteli suurkiven puolelta toiselle.
”Klaaniimme on hyväsytty täten kolme kissaa. Toivottakaa tervetulleeksi Tear, Willow ja Wheat.” Hän maukui. Kolmikko tervehti klaania nyökkäyksin. Supina jatkui taas. Jotkut, kuten Ratamohäntä, tervehtivät kulkukissoja ystävällisesti. Muut mulkoilivat. Minttulehti hymyili säteilevästi.
”Ja sitten asiasta toiseen.”
”Myrskyklaanin kissat... Olen saanut kuulla Jäkälän olevan elossa.” Vatukkatähti aloitti hiljempaa.
”MITÄ!” Lehväpilvi oli ensimmäinen äänessä. Naaraan ilme oli järkyttynyt.
”Onko hän... elossa? M-Mutta näin omin silmin kun hänet tapettiin!” Aamukaste äimisteli. Lukkijalka painautui lohduttavasti Aamukastetta vasten.
Seurasi hetken hiljasuus. Lehväpilven vieressä istui säikähtänyt Hiekkatassu. Hiekkatassu oli ainoa Lehväpilven neljästä pennusta, joka selvisi hyökkäyksestä. Sisarustensa mukana hän menetti myös isänsä.
”Huhujen mukaan hänen uusi iskunsa tapahtuu viimeistään neljännesosakuun päästä. Lähetän tänään partiot jokaisen klaanin reviirile ilmoittamaan tästä uhasta. Meidän on saatava selvile, kuka taistelee rinnallamme ja kuka ei. Partiot lähtevät auringonlaskun aikaan. Jokiklaaniin lähtevät Tihkuviiksi, Pilvihäntä ja Valkotäplä. Tuuliklaaniin puolestaan Korppikatse, Lehväpilvi ja Aamukaste. Varjoklaaniin Minttulehti, Lukkijalka ja Tuliturkki. Tulkaa käymään pesälläni ennen lähtöä.”

Klaanikokoontumisen jälkeen kissat esittivät lisäkysymyksiä hermostuneelle Vatukkatähdelle. Minä häivyin etsimään Nokiturkkia. Katselin ympärilleni. Nokiturkkia ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan Tihkuviiksi oli noin kymmenen metrin päässä. Hän katseli ajatuksissaan ympärilleen, kunnes hänen katseensa osui minuun. Yllättyneenä hän jäi hetkeksi paikoilleen tuijottamaan, kunnes tajusi liikkua. Hän säntäsi luokseni.
”Taivastuuli!” Hän huudahti. Nyökkäsin.
”Tihkuviiksi.. Hienoa nähdä sinua taas!” Tarkoitin sitä todella. Tihkuviiksi puski minua ystävällisesti. Hän oli varmaan yksi ainoista, joka ei ollut vihainen nähdessään minut.
”Ehdin jo oikeasti luulla ettet tulisi takaisin! Nokitukki kertoi riidastanne.. Ethän sinä oikeasti ole ollut koko tätä aikaa sen kotikisun kanssa..?” Tihkuviiksi epäili varovasti. Heilautin turhautuneena häntääni. ”Senkin karva-aivo!” huudahdin.
”En tietenkään! Olin etsimässä Minttulehteä.. Kävin Papun luona vain kysymässä suuntaa, mutta Nokiturkki sattui paikalle..” Vastasin. Tihkuviiksi huokaisi helpottuneena. Hän kuitenkin näytti vähän hämmentyneenä.
”Miksi et ottanut ketään mukaasi? Oli aika vaarallista paeta mitään puhumatta tuntemattomalle seudulle.” Hän maukui toruvasti.
”Äh, tiedän.. Mutta ennen kun lähdin, riitelin Vatukkatähden kanssa, joten olin vihainen ja en ajatellut selkeästi.” Mau'uin. En halunnut kertoa missään nimessä Tihkuviikselle, mitä Vatukkatähden kanssa oli oikeasti tapahtunut. Hän ei muutenkaan pitänyt erityisemmin päälliköstä. (Pitiköhän kukaan...)
”Hmmm.. Jokatapauksessa olisit saanut kertoa jollekin.” Hän mumisi.
”Jaa a. -Joko olet jutellut Minttulehdelle?” Kysyin uteliaana.
”Mistä?” Hän kysyi. Irvistin.
”Öäh, Tearista..” sanoin varovasti. Tihkuviiksi huokaisi.
”Olen.. Sillä aikaa kun sinä puhuit Vatukkatähdelle.. Asia on ihan okei minulle. Minulla tavallaan on myös joku toinen..” Hän sanoi, hiljentäen ääntään lopussa. Henkäisin.
”UU! Kuka?” Kysyin. Samassa Vatukkatähti kutsui pesältään Jokiklaaniin lähtevää partiota. Tihkuviiksi vilkaisi taaksepäin.
”Puhutaan huomenna lisää. -ÄLÄKÄ sano Minttulehdelle mitään. Hänkään ei vielä tiedä tarkempaa. Kerron siitä huomenna kaikille.” Hän maukui. Kohotin kulmia.
”Okei. Nähdään aamulla.” Sanoin. Tihkuviiksi nyökkäsi.
”Nähdään.”
Tihkuviiksi ei ehtinyt jutella kovin kauaa.. Hänen lähdettyään, minä päätin palata soturien pesään, kun Nokiturkkiakaan ei tuntunut näkyvän. Minttulehti taas oli Tearin luona, ja suurinosa klaanilaisista oli kokoontunut heidän ympärilleen kyselemään asioista. Minun täytyi nukkua edes hetki, että saisin rauhoituttua vähän.

Herätessäni huomasin kauhukseni koko soturien pesän olevan tyhjä. Ulkoa kuului hirveää hälinää, ja loikkasin jaloilleni vikkelästi. Olin nukkunut koko yön ylitse. Ja varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni herännyt viimeisenä.
Tassuttelin ulos. Kissat olivat kerääntyneet aukiolle, ja metelöivät äänekkäästi. He kiistelivät jostain. Keskellä kissajoukkoa oli meneillään jotain. Tunsin kiukkua, ettei kukaan ollut herättänyt minua.
”Mitä on meneillään?” Kysyin Ratamohännältä, joka oli joukon reunalla.
Naaras ei vastannut, vaan nyökkäsi päällään kehää kohti.
Tunkeuduin joukon lävitse, tönien kissoja sen verran, että näkisin itsekin jotain.
”Aiotko tosiaan luovuttaa tässä vaiheessa!” Nokiturkki älähti häntä heiluen.
”Juurihan kuulit mitä sanoin!” Lehväpilvi kivahti takaisin. Huh. En ollutkaan nähnyt Lehväpilveä kiukkuisena.
”Jos jäämme tänne, meille käy kuten Pajutähdelle! Selvisimme tuskin viime hyökkäyksestä! Jos et ole täysin hiirenaivo, tajuaisit, että lähteminen on ainoa tapa jäädä henkiin.” Lehväpilvi maukui.
”Mitä tapahtui Pajutähdelle?” Töksäytin. Kiistelevät äänet hiljenivät. Kaikki tuijottivat minua, kuin olisin keskeyttänyt soturinimitysmenot. Irvistin.
”Jäkälän lauma vangitsi Tuuliklaanin Hopeahohdon, ja vaati hänen henkensä säilyttämisen hinnaksi Pajutähden. Ja Pajutähti uhrautui.” Lehväpilvi sanoi kuivasti. ”Hopeahohto oli rääkätyn näköinen palatessaan Tuuliklaaniin. Hän kertoi Pajutähden varmasti kuolleen.”
”Kaappaaja oli Tuuliklaanin parantaja.” Korppikatse sanoi hiljaa. ”Yöhämärä. Hän paljasti itsensä Jäkälän siskoksi.” Suuni loksahti auki. Oliko Jäkälällä sisko? Miten Yöhämärä oli piilottanut asian niin hyvin?
”Juuri siksi meidän täytyisi taistella metsästä!” Nokiturkki keskeytti ajatteluni.
”Olemme Myrskyklaani, ja tämä on meidän metsämme! Emme saa antaa jonkun kotikisulauman viedä kotiamme.” hän jatkoi.
”Metsässä on aina ollut neljä klaania. Mikä merkitys klaanilla on, jos Tuuliklaanikin lähtee?” Lehväpilvi murahti. Muut nyökkäilivät.
”Samoin Jokiklaani.” Töksäytti Valkotäplä. Naaras tassutteli luoksemme Tihkuviiksen ja Pilvihännän kera. ”Pimeätähti sanoi, ettei uhraisi yhtään soturia enään sen tyrannin kynsiin. Mielestäni meidänkäänn ei pitäisi..”
”Helppo sinun on sanoa! Et ollut paikalla. Hän tappoi ystäviämme. Meidän on kostettava se!” Pihkasilmä sähähti.
”Hän tappoi myös pentuja!” Jatkoi Lukkijalka. Lehväpilvi nyökkäsi silmät viirulla. Valkotäplän korvat luimistuivat.
”Siksi meidän pitäisikin lähteä. Jokiklaani ja Tuuliklaani eivät lähde turhan takia. He tietävät, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa.” Naaras murisi.
”Emme voi tietää sitä!” Karpalokynsi puuttui puheeseen.
”Selvisimme viimeksikin. Miksemme muka kykenisi voittamaan heitä nyt!” Nokiturkki sanoi.
”Jokiklaani avusti meitä viimeksi.” Lehväpilvi maukaisi. ”Nyt meillä ei ole ketään.”
Siihen kukaan ei enään sanonut mitään. Kissojen huomio kiinnittyi Vatukkatähteen, joka käveli harkituin askelin ulos pesästään. Hänen perässään tassuttivat Minttulehti, Lukkijalka ja Tuliturkki. Viimeinen partio.
Vatukkatähti loikkasi suurkivelle, ja istui häntä tassujen ympärille kiedottuna. Kissat valuivat yhtenä joukkona suurkiven ympärille, ilman käskyä. Tönin tieni massan lävitse eturiviin.
Istuin Minttulehden viereen. Hän loi minuun pitkän, huolestuneen katseen.
”Myrskyklaani.” Vatukkatähti aloitti. Hänen äänensä oli etäinen. Kaikki istuivat hiljaa, hievahtamatta.
”Kuten olette jo kuulleet, Jäkälä on hyökkäämässä tänne. Tuuliklaani on lähdössä parin päivän sisässä Pajutähden kuoleman takia. Jokiklaani on päättänyt lähteä heidän mukaansa. Varjoklaanista ei saatu suoraa vastausta. Veritähti sanoi heidän taistelevan omasta reviiristään, mutta osa kissoista tahtoisi lähteä. He eivät kuitenkaan aio tehdä karvan vertaa säilyttääkseen metsän lait, ja taistelevat vain omasta alueestaan, eli he eivät auta meitä. Meillä ei loppujen lopuksi ole mitään järkeä jäädä. Me emme voi kukistaa laumaa yksin. Lähdemme samantien. Etsimme uuden alueen muiden mukana.” Vatukkatähti kuulutti.
”MINÄ en hylkää kotiani vain yhden kulkukissalauman takia!” Sähähti Ratamohäntä. Kaikkien yllätykseksi kirjavaturkkinen naaras paljasti hampaansa päällikölleen.
Vatukkatähti näytti epäuskoiselta.
”Kuole sitten tänne.” Vatukkatähti vastasi jäätävästi.
”Ettäs kehtaat!” Sähähti Nokiturkki päällikölle.
”Kuole itse matkallasi. Minä jään taistelemaan.” Tokaisin.
”Minäkään en ole lähdössä.” Kuunkajo maukaisi. Hänen vieressään Ohrapentu ja Mustikkapentu pörhistivät turkkiaan.
”Minä jään.” Nokiturkki maukaisi.
”Minäkin.” Havutassu sanoi. Yllättyneenä vilkaisin oppilasta.
”Jääkää sitten! Omapa on ongelmanne, jos Jäkälä saa teidät hengiltä.” Vatukkatähti sihahti. Minttulehti nousi seisomaan.
”Ei, se on kaikkien ongelma. ME olemme oikea klaani, kun puolustamme kotiamme.” Minttulehti maukaisi. Virnistin tyytyväisenä ystävälleni.
”Me emme lähde minnekään.” Aamukaste sanoi viittoen Lukkijalkaa, Karpalokynttä ja Pihkasilmää kohti hännällään.
”Emme mekään.” Tear sanoi tarkoittaen Willowia ja Wheatia.
”Minäkin jään.” Kirkassydän sanoi. Pilvihäntä katsoi kumppaniaan epäuskoisena.
”Oletko sekaisin! Minä ainakin lähden.” Hän tokaisi. Kirkassydän nyökkäsi.
”Minä en ole pelkuri.” Hän tassutteli Ratamohännän ja Kuunkajon luokse tyynenä.
”Minä..Olen pahoillani.” Hiekkatassu katsoi Lehväpilveä hetken, ja tassutteli pois emonsa luota. Lehväpilvi näytti järkyttyneeltä, mutta ei lähtenyt pentunsa perään. Hän käänsi katseensa maahan, ja sulki silmänsä hyväksyvästi.
Vatukkatähti hymyili tyytyväisenä, huomatessaan lähtijämäärän olevan paljon suurempi, kuin jääjien.
”Tihkuviiksi, kokoa lähtijäjoukko.” Hän käski. Tihkuviiksi asteli suurkiven eteen.
”Minä, irtisanoudun varapäällikön tehtävästä.” Hän kuulutti. Ihmettynyt Vatukkatähti murahti itsekseen.
”Pelkuri. Siinä tapauksessa nimeän uuden varapäällikön. Tuliturkki, olet ollut uskollinen soturi alusta as-”
”Minä en ole vaihtoehto.” Tuliturkki vastasi viileästi. ”Minä en ole lähdössä.”
”Emme mekään.” Korppikatse ja Riekkoturkki sanoivat yhteen ääneen.
”Lähdette sitten myös ilman parantajaa.” Tammilehti murahti.
Vatukkatähden karvat sojottivat pystyssä.
”Meillä on parantaja. Tuulitassu on tarpeeksi kokenut.” Vatukkatähti maukui ylpeänä.
Tuulitassu katsoi Vatukkatähteen päättäväisenä.
”Olen pahoillani isä, mutta minä en tule.” Hän sanoi ja katsoi poispäin.
”Minä en jätä siskoani!” Nokkostassu kuulutti. Pakkastassu oli hiljaa.
”Mutta.. ” Vatukkatähden ääni vaipui ilmaan. Hetken sulateltuaan asiaa, hän jatkoi puhettaan ilmeettömänä: ”Hyvä on sitten. Valkotäplä, olet toiminut hienosti klaanin eteen, lyhyessä ajassa. Sinusta on ainesta uudeksi varapäälliköksi. Kokoa sinä tarvittava yrttivarasto Komeettasielun ja Tuhkatassun kanssa. Lähdemme heti, jotta saamme muut kiinni ennen pimeäntuloa.”
”Käskystä.” Valkotäplä maukui ylpeänä. Hän tassutti parantajanpesään harmaan naarasoppilaan ja oranssin kollin kanssa. Tammilehti asteli häntä painuksissa auttamaan. Hän olisi varmaan pysynyt klaanin mukana, ellei Korppikatse olisi jäänyt. Hän ei hylkäisi poikaansa, vaikka minä olinkin eriasia. Hän uskoi minun selviytyvän.
Vatukkatähti loikkasi alas suurkiveltä, ja tassutti suoraan pesäänsä. Hiljaisuus oli vallannut aukion. Mitä nyt?

lol

Nimi: Musti

08.07.2014 23:48
CDFVGHUIJOKLPÖÅLPKOJUYGHTFRDESWDRFTGYHJIUKOLPÖÅÄÅÖLKJHGFTRDEFTGYHJIUOKLPÖÅP LOKJHUGYFTDRTFRYGUHJIKOLP miry syö sieni

Nimi: Musti

13.04.2014 00:35
Willow:

”Sparkle! Odota minua!” Hyppelehdin valkoisen naraan perään ulos Tornista. Sparkle kääntyi ja vilkaisi minua haastavasti.
”Ota kiinni jos saat!” Hän kiljaisi.
”Älä luulekaan pääseväsi noin helpolla! Jäät kiinni, kuin perhonen tassujeni väliin!” Nauroin juosten hänen peräänsä. Sparkle oli ollut ystäväni niin kauan kuin jaksoin muistaa. Hän oli samanikäinen, ja hänen emonsa oli kuollut synnytykseen, joten hänellä oli kasvattiemo Mölli, sekä kasvattsisarukset Holly, Diana, sekä Flame. He olivat kaikki vanhempia kuin Sparkle.
Flame oli toinen parhaista ystävistäni, mutta nyt hän oli harjoittelemassa.
”Willow olet hitaampi kuin etana.” Sparkle härnäsi edestäni. Närkästyneenä kiihdytin vauhtia, juosten Sparkea kohti aina vain nopeammin. Kissat tornin edustalla katselivat leikkiämme paheksuen, mutta emme antaneet sen hatata.
Lopulta kun olin aivan Sparklen takana, loikkasin takaapäin hänen niskaansa. Kierimme ympäriinsä hetken, kunnes tunsimme törmäävämme johonkin. Kohotin päätäni, ja viluväreet kulkivat lävitseni, kun Jäkälän oranssi katse kulki lävitseni.

Sparklekin tajusi keneen törmäsimme, ja kaikki ilo katosi hänen kasvoiltansa. Tuli painostava hiljaisuus. Kissat seurasivat sivusta tyyninä.
Sparkle varoi kohtaamasta Jäkälän katsetta. Naaras perääntyi muutaman askeleen ja painautui kauhistuneena maata vasten. Nielaisin, varmasti äänekkäästi ja peräännyin itsekin vähän. Todellisuudessa pelkäsin enemmän Sparklen puolesta.
Jäkälä katsoi meitä vuorotellen. Sitten hän lähestyi hitaasti Sparklea.
”Kuinka kehtaat edes koskea minuun saasta!” Jäkälä sähähti. Hän kohotti käpäläänsä ja läimäisi Sparklea otsaan kynnet esillä. Naaraan silmille tihkui verta ja tuo päästi äänekkään parkaisuin.
Jäkälää ei se untunut kiinostavan. Se kohotti uudelleen tassua, valmiina toiseen iskuun. Loikkasin vikkelästi ystäväni eteen.
”Älä satuta häntä!” Kiljuin puoliksi parkuen. Jäkälä sähähti:
”Huolehdi omista asioistasi!” Jäkälä paiskasi minut aitaa päin. Ilmat keuhkoistani tyhjenivät iskun voimasta.
Kissat ympärilläni olivat jääneet tuijottamaan tapahtumaa mitään tekemättä. Kukaan ei uskaltanut uhmata johtajaa.
Minä käänsin päätäni, sillä en halunnut nähdä kun ystävääni sattui.
”Viekää hänet kuoppaan.” Jäkälä murahti lopulta katsoen Sparklea, kuin variksenruokaa.
”EI!” Kiljaisin kauhuissani. Sparkle vapisi maahan painautunena, kun vaalea kolli nappasi häntä niskasta, ja lähti raahaamaan avutonta naarasta kohti kuoppaa.
Kuoppaan laitettiin kissoja yhtä mittaa, ja harva oli selväjärkinen palatessaan. Kuoppa ei oikeasti ollut mikään kuoppa, vaan viemärikuilu, jossa asui sekopäisiä ja vesikauhuisia koiria, joista osa ei edes ollut nähnyt päivänvaloa. Sinne johtivat ainostaan kaksi tietä, joista toinen oli koirien valtaama. Kulkukoirat olivat sekaisin, sillä niiden keskuudessa liikkui tauteja, ja elämän koettelemisella, ne olivat vähintään päästään vialla. Kissojen viemäriaukko oli niin korkealla, etteivät koirat päässeet tänne. Kissat pystyivät kiipeämään.
Kuoppaan laitettiin kissoja niin moneksi vuorokaudeksi, kuin he olivat rikkoneet sääntöjä.
Siellä oli pimeää, ja piilopaikat vähissä. Kissoista alle puolet selvisivät elossa takaisin. Moni sekosi täysin, tai menetti raajojaan.
Kuopassa vaihtoehtoina oli paeta, tai taistella. Molemmat vaihtoehdot päätyivät useimmiten verilöylyyn. Toisinsanoen, päätä miten kuolet.

Aukiolla vallitsi hiljaisuus, kun Sparkle oli viety. Miksi hän? Sparkle oli nuori ja Nostin päätäni katsellen kissoja. Laumalaiset alkoivat palata perusrutiineihinsa. Minun ajatukseni pyörivät Sparklessa. Tahdoin uskotella itselleni, että hän tulisi takaisin, mutta en ollut ollenkaan varma.
Inhosin Jäkälää. Tahdoin hänet kuoppaan. Kukaan ei kaipaisi, jos hän kuolisi. Loikkasin aidalle, jota päin Jäkälä oli minut tönäissyt. Tarkkailin Jäkälän jokaista liikettä.
”Mona, pidä pentusi kurissa, ellet sinäkin halua joutua kuoppaan.” Jäkälän terävä katse osui kirjavaan naaraaseen kauempana. Naaraan ilme muuttui kauhistuneeksi, ja tuo nyökkäsi patistaen mustavalkoista Timppa-nimistä mustavalkoista kollipentua kauemmas ruokavarastolta.
Sinne saalistajat keräsivät ruokaa. Pääasiassa saalistajia olivat kissat, jotka eivät olleet eteviä taistelijoita, taikka ylimistöä. Ylimistö oli kissoja joiden ei tarvinnut saalistaa tai vahtia rajoja.
He olivat Jäkälän luottokissoja. Ylimistöön otettiin taitavimmat kissat, ja he tekivät tärkeitä ja haastavimpia, jopa salaisia tehtäviä ja partiointikierroksia. Ylimistössä olivat myös johtajan kumppani ja tulavaisuudessa mahdollisesti pentu tai pentuja.
Muita arvoja olivat rajanvartijat, vakoojat, sekä kouluttajat ja pentuvastaavat.
Rajanvartijat vartioivat lauman valtavaa aluetta ympäri vuorokauden, vaihtaen aina vuorojansa. He olivat yleensä lauman vahvimpia.
Vakoojat nimensä mukaan olivat nopeita ja nokkelia kissoja, joita lähetettiin vakoojiksi esimerkiksi toisen lauman alueelle.
Pentuvastaavat olivat naaraita jotka hoitivat alle kolmekuisia pentuja. Ylimistön arvioitua pentu, hänet lähetettiin yhden kissan koulutukseen, pennulle soveltuvaan hommaan.
Minun arviointikokeeni oli parin päivän päästä.

Istuin vanhan suuren kerrostalon vierellä, suurella aidalla katsellen tapahtumia. Kerrostaloa kutsuttiin Myrskytorniksi. Ylimmässä kerroksessa asuivat ylimmistö, ja neljännessä pentuvastaavat, kolmannessa vakoojat, toisessa kerroksessa kouluttajat ja alimmassa rajanvartijat, jotta he voisivat lähteä taisteluun nopeasti jos joku hyökkäisi.
Jäkälä tarkkaili kissojen toimintaa, ja hänen perässään tallusteli tummanoranssi kolli. Riv.
Riv oli Jäkälän oikea käsi. Kolli oli entinen rajanvartija, ja hänen molemmat korvansa olivat riekaleina taisteluiden jäljiltä.
”Missä Angelina on?” Jäkälä kysyi Lisko nimiseltä kollilta, joka oli parhaillaan syömässä lintua Myrskytornin oviaukon juurella. Lisko kuului Jälälän luottokissoihin myös, ja tuo vartioi tornia.
”En ole nähnyt aamun jälkeen. Silloin hän lähti saalistajien mukana hankkimaan riistaa.” Lisko raportoi sihisevällä äänellään. Kollin kieli oli haljennyt kaksihaaraiseksi. Jäkälän karvat nousivat pystyyn.
”Minähän käskin hänen pysyä pentujen kanssa!” Kolli sähähti puoliksi itselleen. Niinhän hän oli käskenyt. Angelina oli emoni, mutta hän ei oikein viihtynyt tornilla, koska täällä ei saanut rauhaa, ja Jäkälä ei kuulunut ystävällisten kissojen joukkoon, joten en edes ihmetellyt miksi hän viihtyi yksin.
Jäkälä lähti suutuspäissään kaupunkia kohti komentaen Riv'n vahtimaan laumaa. Riv lähti oitis haukkumaan saalistajia, joiden riistamäärä oli niin pieni, että se riitti varmaan kahdelle kissalle.

”Willow, herää maailmaan.”
Säpsähdin kuullessani äänen takaani. Käännyin ympäri aidalla ja tunnistaessani kissan, tunsin helpotusta siitä, ettei se ollut veljeni tai emoni.
”FLAME!” Huudahdin oranssille kollille, joka seisoi pari metriä alempana. ”Mikset ole harjoittelemassa?” jatkoin kummastuneena. Flame oli minua hieman vanhempi kolli, joka kouluttautui rajanvartijaksi.
Hän puuskahti.
”Varjo on loukkaantunut, ja minun täytyy odottaa varakouluttajaani. Törmäsimme kaupungilla koiraan, ja se hyökkäsi kimppuun.” Flame selitti.
”No hyvä, lähdetään sillä aikaa. Emoni on taas kadonnut kaupunkiin ja Jäkälä lähti etsimään häntä. Kukaan ei siis ole vahtimassa minua.” Maukaisin. Flame kohotti kulmiaan.
”Lähdetään? Minne?- MIKSI?” Hän kysyi. Nielaisin.
”Sparkle joutui kuoppaan...” Sanoin hiljaa. Flame näytti järkyttyvän.
”Olen pahoillani..” Hän maukaisi.
Katsoin hetken maahan. Saattaisin loukkaantua alastulossa, mutta päätin yrittää ja loikkasin aidalta.
Tömähdin hiekalle ja tunsin kipua tassussani.
”Auts..” Kapusin pystyyn ja ravistin kipeää tassua. Flame nuolaisi sitä pari kertaa auttavana. Katsoin häntä päättäväisenä.
”Tahdon lähteä. Ei palata koskaan. Vapaudumme lauman käskyiltä ja laeilta. Meitä ei määräisi kukaan! Olisimme turvassa..” Sanoin. En ollut ennen käynyt rajojemme ulkopuolella. Kaupunki olisi varmasti hurjan hieno.
Flame näytti epävarmalta.
”Mutta minut tapetaan jos he saavat meidät kiinni!” Hän maukaisi korvat luimussa.
”Muttaaah. Minä KUOLEN jos en pian pääse pois tornilta. Minua vahditaan kuin haukka saalistansa. Nyt olisi tilaisuus lähteä.” Valitin. ”Tässä on kyse tulevaisuudesta! Tahdotko tosiaan elää psykopaattien hallitsemassa kissalaumassa!?”
”En ota riskiä lähtemällä.” Flame sanoi väliinpitämättömänä.
”Ole kiltti!” Huudahdin anoen. Flame pudisti päätään.
”En. En tahdo kuolla isäni kynsiin. Se olisi häpeällistä.” Hän sanoi pörhistäen rintaansa. ”Sinulla sentään on laumamme johtaja isänäsi, sinua ei odota muu kuin aresti.” Hän katsoi minua halveksien mainittuaan isäni.
”Menen sitten yksin!” Suutuin. Hän välitti vain kunniastaan. Minä olisin tehnyt mitä vain jos olisin saanut vaihdettua isääni. Ei ollut mitään hienoa olla Jäkälän tytär. Ainoa tytär.
”ET!” Flame määräsi asettuen tielleni.
”Oliko tuo uhkaus?” Loukkaannuin hiukan, mutta pidin ääneni tiukkana.
”Ehkä?” Flame maukaisi katse värähtämättä.
Olin juuri hyppäämässä ystäväni kimppuun, päästäkseni ohitse, ennen kun kaaduin selälleni, kun väliimme laskeutui sulavasti, tummansiniharmaa raidallinen kolli.
”Mitä täällä on meneillään?” Tear siristi silmiään. Hätäännyin.
”Ei mitään!” Vastasin nopeasti. Tear ei näyttänyt oikein uskovan. Tiesin veljeni olevan minulle vihainen, sillä hän oli käskenyt minun pysyä erossa ongelmista.
”Vau. Enpä uskonut näkeväni teitä kahta riitelemässä.” Hän maukaisi kummastuneena. Mulkaisin veljeäni.
”Ihan sama.” Sanoin ja loikin vikkelästi tieheni. Flame murahti jotain takanani.

Kipitin takaisin torniaukiolle, ja pää ylväänä pystyssä kohti Myrskytornia. Matkalla ohitin Liskon, joka katsoi minua tarkkaavaisena.
Hidastin vauhtia sisälle päästyäni. Pimeään huoneeseen ainoa valon tuoja oli likaisten ikkunoiden rikkinäiset kohdat, josta valo tuli läpi.
Hiivin nukkuvien kissojen ohitse portaikkoon, ja loikin portaita pisin ylöspäin. Inhosin sitä, että asuimme niin korkealla. Aina sai ravata portaikossa ikuisuuden.
Päästessäni neljänteen kerrokseen, lösähdin lattialle makaamaan yhdelle valoisalle kohdalle. Kauempana huoneen nurkkauksessa Roga ja nuorempi veljeni Storm harjoittelivat taistelua keskenään.
Vilkuilin heitä hieman kadehtien. Olisipa minullakin joku kenen kanssa leikkiä. Flame oli vihainen kun tahdoin lähteä, ja Sparkle makasi varmasti kuolleena koirien hampaissa.
Muita ystäviä minulla ei sitten ollutkaan. Storm ja Tear eivät olleet veljeydestään huolimatta koskaan olleet missään erikoisemmissa väleissä. Kyllä he toimeen tulivat, mutta molemmilla oli omat juttunsa.
Tearilla oli kiire kulutuksensa kanssa, ja hän viihtyikin paremmin yksin tai minun seurassani. Stormilla taas oli aina seuraa. Hänen ystäviinsä kuuluivat Rogan lisäksi kaksi naarasta Nightmare ja Blaze.
Roga oli vaalea kolli, joka oli juuriltaan kotikissa, mutta hänen emonsa oli laumakissa. Nightmare oli musta naaras jonka jalat ovat melkein kokonaan valkoiset. Hän on minulle jotain tosi kaukaista sukua Jäkälän puolelta. Blaze taas on ladosta alunperin kaapattu punertava naaras, joka kiltin luonteensa puolesta ei sovi tippaakaan laumaan.

Ovelta kuului askelia. Musta kissa huomasi minut samantien, ja voitonriemuinen iva hohti hänen kasvoiltaan.
”Willow mikä masentaa? Onko ikävä emoa?” Nightmare kysyi saapuen paikalle turkki sotkuisena harjoitusten jäljiltä. Hänen äänensävynsä oli sarkastisen huolestunut, ja sai minut samantien raivostumaan. Naaraan katse oli ylimielinen ja hän hymyili silmiään siristäen.
”Ei. Tällä hetkellä ainostaan naamasi masentaa.” Tuhahdin. Nightmare ei ollut koskaan ollut ystävällisimmästä päästä.
En tiedä mitä olin hänelle tehnyt, että hän tuntui inhoavan minua niin suuresti...
”Sepä harmi. Ystävällisyyttäni aioin vain kertoa emosi olevan TAAS kadoksissa, mutta eihän sinua kiinosta.” Nightmare sanoi töykeästi.
”Tiedän jo. Hiirenaivoiseksiko sinä minua luulet?” Murahdin. Nightmare oli juuri vastaamassa, mutta Blaze saapui huoneeseen sulavin askelin,
”Ihan rauhassa Nightmare- ja Willow sinä myös.” Blaze huudahti kipittäessään luoksemme häntä pystyssä.
Nightmare mulkaisi häntä ensin, mutta hänen ilmeensä leppyi lopulta. Blaze asteli lähemmäs Nightmarea ja kuiskasi hänelle jotain vakavana. Molemmat vilkaisivat minua sen jälkeen, ja jopa Nightmare näytti hetkenajan myötätuntoiselta. Blaze nyökkäsi minulle vielä merkitsevästi, ennen kun kaksikko lähti Stormin ja Rogan luokse.
Jäin hetkeksi miettimään mitä Blaze oli Nightmarelle sanonut.
Varmaankin jotain emostani? Tai Sparklesta. En jaksanut välittää. Näin liian usein kuolemaa ja ongelmia. Ja vaikka Angelina olisikin ongelmissa jatkuvan karkailunsa takia, ei Jäkälä satuttaisi häntä- muuten Angelina olisi kuollut jo liian monta kertaa laskettavaksi.

Illalla olin jo käpertynyt kerälle vanhan maton päälle, tuntiessani lämpimän kehon asettuvan vierelleni. Tuttu turvallinen haju rauhotti minua.
”Satuttivatko he sinua?” Kysyin varovasti. Angelina huokaisi syvään.
”Eivät. Mutta minulla on jotain mitä tahdot varmasti tietää. Veljesi on päättty lähettää Varjoklaaniin vakoojaksi.
Tearin olisi tarkoitus lähteä viikon sisällä, kunhan asiaa ollaan suuniteltu tarpeeksi. En olisi saanut kertoa tätä, mutta ajattelin sinun ansainneen tietää asiasta ajoissa.”



Nightmare((tää nimi on yhä häiritsevän tyhmä:3)):

Luku 1:

”Miten hän saattoi tehdä sen!” Raivosin. Flame vilkaisi minua kulmiaan kohottaen. Yleensä emme paljoa viettäneet aikaa yhdessä, mutta Rogalla oli kiireitä koska vain muutamia päiviä sitten hänestä oli tullut harjoittelija, ja hänen kouluttajansa Rudi piti kollin kiireisenä. Samoin Blaze taas oli jatkuvasti Stormin seurassa, ja Stormilla ongelmia riitti. Flamen ystäväpiiriin taas kuului Sparkle, hänen kasvattisisarensa. Yksi ärsyttävimmistä kissoista kenet tunsin...
”Meinaatko nyt Jäkälää vai Angelinaa?” Flame kysyi heilauttaen häntäänsä. Tuhahdin.
”Angelinaa tietysti! Hullluko hän oli jos uhmasi Jäkälää. Luulisi hänellä, jos jollain olevan kokemusta Jäkälän vaarallisuudesta. Hänhän on tuntenut kollin koko ikänsä. Kukaan selväjärkinen ei uhmaisi niin suurta kissaa.” Mau'uin. Vaikka asialla ei ollut mitenkään tekemistä minun kanssani, se sai minut raivostumaan. Pelkäskään sen takia, että asia kosketti ystävääni.
”Hullu hän olisi jos ei olisi tehnyt asialle mitään! Hän menetti jo kaksi pentua!” Flame huudahti, katsoen siltin heti ympärilleen, ettei kukaan ollut kuulemassa. Ennen Flamekin oli ihaillut Jäkälää. Mikä häneen oli mennyt?
”Olet väärässä. Jäkälä oli määrännyt säännöt, ja niiden rikkomisessa on aina hintansa. Vaikka se vaatisi uhrauksia ja henkiä.” Sanoin kiivaasti. Flamen korvat luimistuivat.
”Oletko sekaisin? Se sekopään vuoksi kaksi hänen pentuaan kuoli, ja vain sen vuoksi, että hänen kumppaninsa ei tahtonut samaa viimeisellekin pennullensa, Jäkälä MURHASI HÄNET!” Flame sähisi. ”Sellaistako kissaa kunnioitat?” Hän kysyi halveksuen. Kolli lähti kiihdyksissään kohti leiriä, vaikka kouluttajiemme käsky oli pysyä yhdessä.
Katsoin suuttuneena hänen peräänsä. Eipä ollut minun ongelmani jos hän ei tajunnut asiaa. Angelinan olisi pitänyt tajuta seuraamukset, kun yritti viedä lauman ainoan jäljellä olevan perillisen. Eipä ollut muutenkaan moni onnistunut pakenemaan laumasta...
Jäkälän päätöksestä Tear, hänen vanhin poikansa, oli lähetetty Varjoklaanin maille, jotta hän olisi päässyt vakoojaksi, mutta hän oli saanut surmansa klaanikissojen kynsissä. Se vain pahensi Jäkälän vihaa klaaneja kohtaan. Ja sitten oli Willow, se tärkein. Jäkälän ainoa tytär. Ainoa syy miksi minä olin tippunut johtajajärjestyksen päähän. Koska Willow syntyi. Olin onnellinen, että hän oli kuollut vasta kuukausi takaperin. Naaras löydettiin verisenä jostain kaksijalkalan läheltä. Jäkälä oli käskenyt naaraan yksin vakoilemaan koiralauman levinneisyyttä, ja koirat olivat iskeneet hampaansa naaraaseen.
Mutta se ei minua hetkauttanut viiksikarvanvertaa. Minun mahdollisuuteni päästä vielä johtajaksi nousivat. Nyt ainoastaan Storm oli korkeammalla arvojärjestyksessä Riv'iä ja Jäkälää lukuunottamatta. Eli kun Stormista mahdollisesti tulisi joskus johtaja, pääsisin varajohtajaksi. Jonain päivänä lauma olisi minun hallussani. Minusta tulisi mahtavin johtaja mitä kaupunki olisi nähnyt, eikä yksikään kissa estäisi minua.


joo eli kaikki on kesken ja jtn nopeesti kirjotettu joskus ja sekavia 8D

Nimi: Musti

25.01.2014 22:58
Jäksy alkaa näkyä reviireillä, kissat huolestuvat ja suunittelevat taistelua.
Jokiklaani: Lähtee reviireiltä kauas uuteen paikkaan kuultuaan asiasta.
Tuuliklaani: Joku Tuuliklaanilainen kidnapataan Jäkälän laumaan, houkuttelemaan Pajutähteä pelastusretkelle, ja Pajutähti surmataan, ja tuuliklaanin naaras vapautuu.
Tuuliklaani päättää myös lähteä. PAITSI Yöhämärä joka paljastuu Jäkälän siskoksi ja vakoojaksi, ja hän lähtee ja palaa Jäksyn laumaan.
Varjoklaani: Myrskyklaanin hajotessa kahtia, sitä ennen ovat Pihkasilmä, Aamukaste, Karpalokynsi, Lukkijalka ja Hunajatassu lähteneet Varjoklaaniin, ja murhaavat yhdessä Veritähden, ja johtavat klaania yhdessä, mutta lopulliset päätökset jäävät Pihkasilmälle, joka voidaan tulevaisuudessa tapahtuneen muuton jälkeen äänestää pääliköksi. Lukkijalka kuolee taistelussa.
Myrskyklaani: (trolololo tätäennen taivis näkee randomiunen nukkuessaan kaikuluolalla (koska oleskelee siellä pari päivää), jossa Valonliekki kertoo jtn Stormista tai varottaa tai sanoo niistä pennuista en vielä tiiä xD)

Kun Minttulehti on tullut kaikuluolalle nähden Taivastuulen, ja huomatessaan Stormin palanneen, silloin Tear, Willow ja Wheat ilmestyvät paikalle koska näkivät Minttulehden matkalla, ja Tear tahtoo puhua Mintulle, niin kolmikko tulee luolaan ja Stormille selviää hänen sisarustensa olevan elossa. Samalla selviää sukulaissuhteita, miksi Storm oikeasti lähti, Mintun ja Tearin suhde selviää Stormille ja Taivikselle, Tearille sen puoleen Stormin ja Taiviksen suhde, ja myös Jäkälän elossaolo selviää Mintulle, Taivikselle ja Stormille(joka oli ollut jossain korvessa tämän ajan kunnes kuuli joltain että Jäksy olisi oikeesti kuollut, mutta ei sitten prkl ollutkaan D8<). Willow kertoo Flamen ”feikkijohtavan” laumaa, jotta Jäkälän elossaolo ei selviäisi klaaneille.

Sitten koko porukka lukuunottamatta Stormia koska Taivis suuttuu koska se valehtelee(ja ei haluu loukata Nokea ja ei luota Stormiin nyt ja jtn paskaaa) ja ne riitelee ja Storm häipyy(HUOM Storm on tämän lisäksi vihainen sisaruksilleen koska ne jätti sen laumaan ja oli koko tän pitkänajan elossa eikä kertonu sille mitään ja jtn nii lisää syitä lähtöön).(Palaa sinne missä oleskeli lähdettyään Taiviksen luota, jättäen sen lauman ja tappaneen sen partion jossa oli kans se Flamen isä-ex-varajohtaja. Se menee jonnekki sinne lähelle missä kartassa on teollisuusalue ja sielläpäin asuu Blaze ja Nightmare asuu kans jossain sielläpäin mut ei samassa paikassa koska on riidoissa Blazen kanssa(koska kun se Nightmare yhes kohtaa haetaan tonne klaaniin tyypit ei saa nähdä stormia xd))
JA SITTEN kun ne pääsee vihdoin menee Myrskyklaaniin, nii ne kertoo ton Jäksyjutun et se on elossa ja jtn, ja sitten Minttu kertoo et rakastaa Tearia kun puhuu Tihkulle ja jtn ja Tihku kertoo et sil on nainen ja et se lähtee klaanista sen naaraan luo joka on kirkkkaanoranssi vihreesilmänen(xd) ja sit ne päättää silti pysyä ystävinä ja sit kaikki hyvästelee Tihkun ja se lähtee tuolta. (ja jonkinmoinen eeppinen jälleennäkeminen Wheatin ja Pihkan kohdalla ja Wheat alkaa puhua)

Vatukka just suurella painostuksella hyväksyy noi klaaniin(koska taivis uhkailee kertoo klaanille/MINTULLE et se hakkas sen D8<) ja sit ne kolme jää klaaniin, Myrskyyn nimitetään uus varapäälikkö, ja sit Vatukka lähtee pienen partion kanssa kertoo Jäksystä muille klaaneille. Joki ei ensiks usko mut lopulta se on ilmottaa lähetvänsä, ja niin edelleen noi. Ylääpuolella olevat selitykset xD

Kun Vatukka tulee takas, nää tärkeet tyypit ehdottaa et niitten pitäis ryhtyä sotaan, Vatukkatähti päättää et nekin lähtee, mut kaikki ei suostu, ja Vatukka sanoo et ne on tyhmiä ja riskeeraa vaan henkensä kun selviää paremmin lähtemällä. N. Puolet klaanista lähtee Vatukan mukaan, ja loput jää Myrskyklaanin leiriin. Vatukan lähdettyä ne alkaa suunitella. Niiden porukka päättää et niiden täytyy luoda klaani.
Kun niil on suunitelmii menossa ja kaikkea, Pihka jengeineen saa idean et menee vallttaa Varjoklaanin, ne tappaa Veritähden ja sanoo et ne sotii Jäkälää vastaan, ja ne ketä ei kannata saa lähteä Ruosteturkin mukana pois. Sitten ne menee nelipuulle uuden Varjoklaanin kanssa, ja hakee sinne myös uuden Myrskyklaanin(uusi nimi ainakin Myrskylle), sitten ne päivystää nelipuulla niiden suunitelmien kanssa. (ja jossain tuolla välissä Taivis kertoo Vatukan hakanneen sen ja sit ne sopii Noen kans ja jtn)

Willow sanoo jossainkohtaa ihan Vatukan lähdettyä tuntevansa Jäkälän joukoissa olevia kissoja, jotka varmasti taistelee niiden rinnalla. Joten se ja pari jtn muuta menee sinne laumaan käymään salaa, ja tuo mukanaan Flamen, Sparklen ja Rogan, sit Sparkle tietää missäpäin Nightmare asuu ja lähtee jonkun kanssa hakee senki tonne. SIT SE PÄÄLIKKÖ NIMITETÄÄN VIHDOIN(ken tietää xd)

Kun Varjo ja Myrsky on tuolla kokoontuneena, Jäksyn joukot vihdoin tulee ja ne taistelee lopputaistelun Tuuliklaanin nummilla koska siellä ne ympäröi ne laumakissat ja hyökkää ja taistelee ja en tiiä

lölölöllll

Nimi: Musti

05.01.2014 05:21
UUSIKLAANI:

Päällikkö: ?
-----------------------
Varapäällikkö: Taivastuuli/Skywind- harmaa raidallinen naaras jolla on siniset silmät ja kaksi arpea otsassa
-----------------------
Parantaja: Tammilehti/Oakleaf- pitkäkarvainen kirjavaturkkinen kolli jolla on keltaiset silmät
Oppilas:
Tuulitassu/Windpaw- Harmaa naaras jonka turkissa rinnuksilla valkoista, ja muualla tummempia juovia; vihreät silmät.

-----------------------
Soturit:

Flame- oranssi kolli jonka turkissa on punertavia raitoja. Vasemmassa korvassa on lovi, ja silmät ovat tummansinivihreät

Tear- tummansiniharmaa kolli jonka tassut ovat valkoiset ja silmät jäänsiniset

Wheat- tummanharmaa naaras jonka silmät ovat meripihkanväriset

Willow- todella vaaleanharmaa naaras jonka oikea korva on oranssi, ja silmät ovat meripihkanväriset

Nightmare- pikimusta naaras jonka jalat ovat valkoiset ja silmät keltaiset

Sparkle- vaalea raidallinen naaras jonka silmien yli kulkee arvet. Toinen silmä sininen ja toinen vihreä.

Nokiturkki/Sootfur- vaaleanharmaa kolli jolla on keltaiset silmät; Hiekkatassun mestari. X

Tuliturkki/Firefur- oranssi kolli jolla on siniset silmät ja musta korvanpää; Havutassun mestari.

Minttulehti/Mintleaf- pitkäkarvainen kermanvaalea naaras joinka turkissa on valkoisia laikkuja. Vihreät silmät

Kuunkajo/Moonglow- mustavalkoinen kolli jolla on keltavihreät silmät

Lehväpilvi/Ferncloud- naaras, jolla on vaaleanharmaa turkki ja tummempia juovia; silmät ovat vaaleanvihreät

Korppikatse/Ravenfall- Musta kolli jonka vatsa ja kaulus on valkoiset, ja silmät keltavihreät.

Pilvihäntä/Cloudtail- pitkäkarvainen valkoinen kolli

Kirkassydän/Brightheart- naaras, jolla on valkoinen turkki ja kellanpunaisia läiskiä

-----------------------
Oppilaat:

Nokkostassu/Nett lepaw- Vaalea naaras jonka turkissa on tummia juovia; keltaiset silmät.

Havutassu/Coniferouspaw- vaaleanruskea raidallinen kolli jonka toinen silmä on keltainen ja toinen sininen.

Hiekkatassu/Sandpaw- vaaleanoranssi pilkullinen naaras jolla on keltaiset silmät

-----------------------
Kuningattaret:


Ratamohä ntä/Sorreltail- valkoinen naaras jolla on mustia ja oransseja läiskiä sekä keltaiset silmät; odottaa Kuunkajon pentuja, ja välissä hoitaa Ohrapentua ja Mustikkapentua.

Riekkoturkki/Grousefur- punaruskea naaras jolla on keltaiset silmät; odottaa pentuja Korppikatseelle.


-----------------------
Klaaninvanhimmat:
n
-
-----------------------
Pennut:


Ratamohännän kasvattipennut:

Mustikkapentu/Blueberrykit- naaraalla on lumenvalkea turkki jossa on mustia laikkuja. Silmät ovat violetinsiniset; entinen varjoklaanilainen ja Ohrapennun sisko.

Ohrapentu/Barleykit- kullanruskea kolli jolla on valkoiset tassut ja siniset silmät; entinen varjoklaanilainen ja Mustikkapennun veli.

Ratamohännän ja Kuunkajon pennut(eivät vielä syntyneet 1kk vanhempia kuin Taivastuulen):

?

Riekkoturkin ja Korppikatseen pennut(eivät vielä syntyneet, n. Samanikäisiä)

?- tummanharmaa kolli jonka silmät ovat punertavat ja turkissa on hiukan tummempia kuvioita
?- kinuskinruskea naaras jonka silmät ovat keltaiset ja tassut valkoiset, ja niissä on vähän juovia
?- ruskea raidallinen kolli jonka silmät ovat siniset


Kirkassydämen ja Pilvihännän pennut(eivät vielä syntyneet 2-4kk nuorempia):

?

Taivastuulen ja ”Nokiturkin” pennut(eivät vielä syntyneet):

Tundrapentu-punertava naaras jonka turkissa on mustia raitoja, ja myös korvat ovat mustat. Tassut, kuononympärys, vatsa, rinnus ja hännänpää ovat valkoisia. Silmät ovat taivaansiniset.

Kanervapentu- ruskea raidallinen naaras jonka rinnuksessa on valkoinen läikkä, ja valkoihen hännänpää, tassut ja täplä vasemmat silmän ympäryställä. Lehdenvihreät silmät.

Huurrepentu- vaaleanharmaa naaras jonka turkissa on mustia raitoja, korvat ja kolme mustaa palluraa silmien alapuolella. Kuononyläpuolella, rinnuksessa ja etutassuissa on valkoista. Silmät ovat meripihkanväriset.

?-tummansiniharmaa kolli jonka kuonon yläpuolella on valkoinen viiru ja rinnuksessa valkoinen revitynmuotoinen läiskä. Oranssit silmät.



Nimi: Musti

05.01.2014 04:05
ARVOT:

Ylimistö: Lauman johtaja, varajohtaja, vahvimpia laumalaisia ja heidän pentujaan, mahdollisesti myös liittolaiskissoja muista klaaneista/laumoista

Rajanvartijat: vahvat, taistelijat

Saalistajat: Vikkelät, saalistajat

Vakoojat: Nopeat, huomaamattomat, vaanijat, taistelijat

Pentuvastaavat: pentuja hoitavat tai omistavat naaraat, huolehtivat pennuista 3kk asti, eivät välttämättä taistelukykyisiä naaraita tai mahdollisesti kaapattuja

Kouluttajat: Joko saalistajia, rajanvartijoita tai vakoojia, kouluttavat yli 3kk pentuja asemaan

Oppilaat: Harjoittelevat johonkin asemaan erikoistumista, poikkeuksena pentuvastaavat


Paikat:

Leiri: sijaitsee kaupunginlaidalla, vanhan hylätyn kerrostalon ympärillä. Leirissä on osittain ympärillä aita, mutta rajanvartijat päivystävät siellä ja muualla kaupungissa ympärivuorokauden.

Myrskytorni: Hylätty kerrostalo jossa kissat asuvat. Nimensä se on saanut salaman iskiessä sinne aikoinaan jonka vuoksi puolt taloista ympärillä tuhoutui palossa, mutta tämä selvisi melkein kokonaan ehjänä. Aikojen saatossa kuitenkin on niin räsäinen, että nimi sopii vallanmainiosti.

Kuoppa: Leirin reunalla on viemäriaukko, ja siinä on noin viisimetriä korkea pudotus viemärikuiluun. Kuilussa asuu sekopäisiä ja sairaita koiria, ja harva selviää kuilusta elävänä, ja jos niin käy, suurinosa menettää järkensä. ”Kuoppaan” johtaa myös toinen sisäänkäynti, mutta se on toisella puolella kaupunkia ja koirien valtaama. Kuopassa on kuvottava haju, ja siellä joutuu yöpymään niin monta vuorokautta, miten pahan sääntörikkeen on tehnyt. Joskus sinne heitetään pelkästään ylimistön huvin vuoksi heikkoja kissoja. Vaihtoehtoina on, pakene tai taistele, molemmat päättyvät useimmiten verisesti.


Laumalaiset: (Alkuperäiset)

Ylimistö:

Johtaja: Jäkälä
Varajohtajat( tulevat johtajat järjestyksessä ) : Riv- tummanoranssi kolli jonka korvat ovat riekaleina taisteluiden jäljiltä.

Angelina- kaunis valkoinen naaras jonka turkissa on ruskeita läikkiä ja silmät ovat siniset
Nimetön- valtava ruskea kolli jonka silmät ovat keltaiset
Tear- tummansiniharmaa mustaraidallinen kolli jonka silmät ovat siniset ja tassut valkeat; Jäkälän vanhin poika
Willow- vaaleanharmaa naaras jonka toinen korva on oranssi ja silmät meripihkanväriset; Jäkälän toisiksi vanhin tytär
Storm- ruskea raidallinen kolli jonka silmät ovat oranssit; Jäkälän nuorin poika

Muut ylimistön kissat:
Bluefly- harmaa naaras jonka silmät ovat vihreät, ja puolet vasemmasta korvasta puuttuu; Angelinan paras ystävä
Lisko- vihertävänruskea kolli jonka kieli on halki; entinen vakooja
Ananas- kellertävä naaras; Riv'in kumppani ja Flamen emo
Flame- oranssi raidallinen kolli



Rajanvartijat:

Roihu- harmaa kolli
Pontus- kellertävä punatäpläinen suuri kolli; entinen koe-eläin










Laumanjohtaja: Jäkälä- musta suuri kolli jonka silmät ovat silmiinpistävän oranssit

Varajohtaja: Riv- oranssi suuri kolli jonka korvat ovat punertavat ja repaleiset.

Rajanvartijat:

Saalistajat:

Kouluttajat:

Shadow- tummanharmaa sinertävänharmailla raidoilla koristetun turkin omaava naaras jonka silmät ovat keltaiset; Rajanvartija.


täää on kesken xD

ja ylimistön kissat nykyhetki:

Johtaja: Jäkälä(väliaikaisesti poissa joten korkeaarvoisin varajohtaja korvaa)
Varajohtajat: Flame(muahhahhahha koska flamen faija oli Riv joka oli entinen korka-arvoisin varajohtaja mudda flame jättää tän lauman joten whatever ja Riv kuoli kun stormi oli jättäny taiviksen ekaa kertaa jollon se ei halunnu palata laumaan ja karkas ja sen perään lähetettiin neljän kissan partio jou ja se tappo ne eli se tappo flamen isän saatselvää.com. Ja sillähetkellä stormi oli korkeearvosin varajohtaja (koska sukulaissuhteet ja ainoo jäksyn pennuista o.O) jonka tarkotus oli vakoilla viimehetkellä myrskyklaanin tilanne et oltais hyökätty sillon kun se olis palannu mut sit ei voitu ku se lähti xD)
Glitter
Nimetön(hän tippui alemmas kun jäksy sai kumppanin ja jtn hävisi taistelussa flamelle lolololo palaa takasin varajohtajaksi kun flame häipyy xd)
Lisko

Nimi: Lusi
Kotisivut: http://thremosia.suntuubi.com

18.12.2013 16:02
LOOOOOOOOOOOOOOOL XDDD NOEI ♥ hienot sivut :333 Mitäs oodille kuuluu?

Nimi: Musti

30.11.2013 23:45
Tilanne vain luisui käsistä

Sanni katsoi ulos ikkunasta tarkkaavaisena. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat tiukalla ponnarilla ja kuunvalo sai ne näyttämään hopeisilta. Päällään hänellä oli mustat housut, sekä tumma huppari. Hänen keskittynytilmeensä muuttui voitonriemuiseksi hymyksi pihalla olevan kellon lyödessä kahtatoista.
”Vihdoin! Joko lähdetään?” Hän kysyi. Kohautin olkapäitäni vaivautuneena.
”En ole varma onko se niin hyvä ajatus sittenkään...” Sanoin vaivautuneena. Sanni mulkaisi minua vihaisesti.
”Älä edes ajattele perääntyväsi tässä vaiheessa.” Sanni sanoi totisena. ”Lupasimme Vikelle.”
Olimme suunitelleet tätä jo viikon. Kaikki oli mietitty perusteellisesti ja harkittu tarkkaan- muttei tosin järkevästi. Murtautuisimme Viken äidin kotiin- tänäyönä.
Hiljaisuus rikkoutui jonkun avatessa oven takaamme. Säpsähdin, mutta helpotuin huomatessani tulijan olevan vain Viljami. Vike oli minua ja Sannia vuoden vanhempi, ja hän oli ollut kaverimme lapsesta asti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat eronneet, ja hän asui isällään. Viken äiti oli mennyt kaksi vuotta sitten uudelleen naimisiin jonkun Jorma- nimisen tatuoijan kanssa ja lopettanut yhteydenpidon poikansa kanssa samantien. Aluksi se oli raskasta, mutta Vike pääsi siitä yli. Hänen äitinsä ja isäpuolensa muuttivat neljänkymmenen kilometrin päähän, äiti vaihtoi numeronsa ja salasi sen tiedot, ja ei lähettänyt edes joulukorttia. Asia vaikutti vielä ensin jotenkuten normaalilta, kunnes Vike huomasi kuukaisi sitten koko pankkitilillä säästettyjen mummulta saatujen perintörahojen kadonneen. Ja ainoastaan hänen äitinsä tiesi tunnukset Viken itsensä lisäksi. Tiedoissa näkyi rahojen olevan nostettu. Poliisi ei tietenkään uskonut teinipojan kerrottua äidin varastaneen niin suurta summaa rahaa, vaan päätti harkitsematta Viken huijaavan häntä vaatien vain lisää rahaa. Vike tahtoi rahansa takaisin, vaikka se vaatisikin rikoksen- ja me auttaisimme häntä.
”Mikä teillä kestää? Jos emme pian lähde, emme edes ehdi talolle ennen aamua”, Vike huomautti hoputellen.
”Olet oikeassa, meidän on kiirehdittävä. Joten lakkaa epäröimästä Tiia. Meillä ei ole aikaa sellaiselle”, Sanni sanoi.
”Hyvä on.” Huokaisin lopulta. ”Mennään”.

Kiirehdimme pihalle tummissa asuissamme. Meidän oli lähdettävä hiljaa, ettemme herättäisi Sannin pikkusiskoa Reettaa. Sannin vanhemmat olivat päästäneet meidät kaikki kolme tänne ainoastaan sillä ehdolla, että vahtisimme samalla Reettaa. Joten vaihtoehtoja ei ollut, jos aioimme tehdä tämän nyt. Täällä yöpyminen oli paras vahtoehto matkustuksen kannalta, sillä täältä oli matkaa Viken äidin asuinkaupunkiin vain 15 kilometriä. Eli aivan liian hidas reissu, jos kulkuvälineinämme toimivat minun varmasti kivikautinen Vespani, ja Viljamin kevari.
Istahdin vespan kyytiin, ja Sanni tuli taakseni. Vike ajoi edellämme pikatielle. Syysyön valaistus ei ollut paras mahdollinen, koska katuvalot eivät olleet päällä. Onneksi tie kaupungille päin kulki pääosin suoraan.
Ajomatkassa kului jonkinaikaa, enne kuin vastaan tuli kyltti jossa luki: Pajula 2km. Käännyimme sinne. Vike ei tiennyt miltä talo näytti, mutta osoitteen Sanni oli saanut käsiinsä Eniron kautta. Viken äidin tietoja sieltä ei löytynytkään, mutta onneksi talo sattui olemaan Jorman nimissä.
Pysähdyimme Pajulan asuntoalueen puiston reunalle, johon jätimme kulkuneuvomme. Kypärät piilotimme johonkin pusikkoon talon takana. Sieltä ei ainakaan kukaan selväjärkinen tajuaisi edes etsiä mitään, joten todennäköisesti niitä ei varastettaisi vaikkemme kantaisikaan niitä mukanamme.
Kävelimme pimeällä tiellä valppaina. Suuntasimme lähemmäs taloja, kalliimpien asuntojen luokse.
”Se on joku noista”, Vike sanoi viittoen kädellään suurien omakotitalojen jonoa vasemmalla puolella tietä. Tämä toi varmuutta asiaan. Miksi kaksi ihmistä muuten asuisivat noin valtavassa talossa, ellei heillä olisi paljoa rahaa, ja Viken mukaan hänen äitinsä oli aikaisemmin ollut töissä kahvilassa. Joten työn puolesta kahvilamyyjä ja tatuoija eivät olisi mikään varakas kaksikko.
”Mikä talon numero olikaan?” Kysyin. Vike mietti hetken.
”Joko 18 tai 16, en ole ihan varma. Tai sitten se oli 15...” Vike vastasi hieman nolostuneena. Sanni tönäisi Vikeä kyynerpäällä.
”VIKE! Sinun äitisi talo se on. Olisi siis ihan kiva jos emme murtautuisi naapurin mummon luokse sinun suunnistustaitojesi takia. Aiheutamme hyvällä syyllä äidillesikin sydänkohtauksen, puhumattakaan viattomista mummoista.” Hän sanoi terävästi.
”Saamme vielä paistinpannusta päähämme.” Jatkoin hilpeänä. Vike katsoi meitä nyrpeänä.
”En ajatellut asian olevan niin tärkeä, koska sattumoisin postilaatikot on keksitty.” Hän sanoi pisteliäästi.
”Totta tosiaan...” Mumisin ja aloin kaivaa laukustani taskulamppua. Osoitin valoa ympärillemme, löytääksemme lähimmät postilaatikot. Sanni kipitti tien toiselle puolelle. Osoitin hänelle valoa.
”Täällä ei ole kuin kymmenestä neljääntoista.” Sanni sanoi. Vike kutsui meitä luokseen:
”Tiia! Valoa. Taisin löytää oikeat.”
Juoksimme Sannin kanssa Viken luo. Osoitin valoa postilaatikkoja kohti, ja kuinka ollakaan siinä olivat laatikot viidestätoista yhdeksänteentoista.
”Jes.” Sanni tuuletti. Katsoin nimiä. Numero 16 kuulosti tutulta.
”Tuossa lukee Jokinen. J ja E. Eikö äitisi nimi ollut Ella?” Kysyin Vikeltä.
”Elli”, hän korjasi ja huomasin katkeruutta hänen kasvoillaan hänen mainittuaan äitinsä nimen. ”Mutta kyllä, tämä se on.” Vike sanoi lopulta voitonriemuisena.
Talo numero 16 paljastui kauniiksi vanhaksi valkoiseksi kaksikerroksiseksi taloksi, jota ympäröi matala kiviaita. Talon vieressä oli iso uima-allas. Etupihalla oli puutarhakeinu ja pieni suihkulähde. Talon puutarha olisi varmasti kesäisin upea.
Katsoimme hetken toisiamme vuorotellen hiljaisina. Nyt ei enään perännyttäisi. Kuunvalo sai talon näyttämään karmivalta. Ihan kuin kauhuelokuvassa. Minä olin pelon sijasta ennemminkin hermostunut. En tahtonut ajatella kiinnijäämistä. Entäpä jos Jorma tai Viken äiti heräisi?
Talon valot olivat pois päältä, kuten kaikkien muidenkin talojen täällä. Kaikki rikkaat ja kunnolliset pariskunnat ja perheen varmasti menisivät aina kiltisti yhdeksältä nukkumaan.
”Tehdään näin. Ensin Tiian vahtiessa minä ja Sanni kierrämme talon ympäristössä, ja katsomme nukkuvatko he alakerrassa, sekä tarkistamme mistä olisi hyvä paeta, tai mahdollisessa tapauksessa mennä sisään jos emme saa lukkoa tiirikoitua.” Vike suunitteli.
”Entä jos emme löydä mitään tietä sisään herättämättä ketään?” Sanni kysyi. Vike oli hetken hiljaa.
”Hmm. Ei ajatella sitä vielä.” Vike huokaisi. Hänen olemuksensa huokui itsevarmuutta. Hän katsahti minuun vielä kysyvästi. ”Pärjääthän sinä yksin?”
Nyökkäsin ja hymyilin ilottomasti. ”Enköhän minä selviydy.”
”Hyvä. Jos tulee ongelmia matki vaikka lintua.” Vike sanoi, ennen kun kääntyi lähteäkseen.
Vike ja Sanni hiipivät kuin varjot takapihalle näkymättömiin. Varuillani katsoin tietä kohti. Vaikeampi olisi piiloutua ohiajajalta, sillä tummaasuiset tyypit taskulamppujen kanssa eivät varmasti olleet yleinen näky täälläpäin.
Sain odottaa useamman tovin ennen kun alkoi kuulua askelia jalkakäytävältä. Kyyristyin aidan taakse, ettei kukaan huomaisi minua. Toivoin todella Sannin ja Viken pysyvän siellä missä nyt sitten olivatkaan, etteivät he paljastuisi.
”KAKAA!” Yritin matkia lintua. Se kuulosti enemmänkin ankalta kuin yölinnulta.
”Hiljaa!” Joku kihisi takaani. Säpsähdin niin rajusti, että hyvä kun en kiljaissut. Ajattelematta vetäisin veitsen taskustani ja osoitin tyyppiä kaulaan, kuin suurikin agentti. Vike pelästyi ja oli kaatua takamukselleen väistäessään iskua.
”Älä hitto soikoon minua osoita.” Vike sihahti saadessaan tasapainonsa kuriin. ”Ja mistä sinä puukon hommasit!?”
Äimistyneenä katsoin Vikeä ja puukkoa vuorotellen. Olin varmuudeksi ottanut mukaan puukon jos vaikka rikollisjengi yllättäisi meidät, vaikka mehän tässä rikosta olimme tekemässä...
”Kauhistus. Sinun on lopetettava minun säikäyttelemiseni! Säikähdin niin, että hyvä kun en sohaissut sinua oikeasti puukolla.” Murahdin. ”Ja olin joskus öää.. partiossa.” sepitin. Vike kohautti kulmakarvojaan.
”Minusta tuo näyttää harvinaisen paljon keittiöveitseltä.” Hän virnuili. Laitoin puukon takaisin taskuun suojineen. Olisi pitänyt arvata Viken tietävän minun pitkästä partioharrastuksesta, joka kesti kaksi kertaa, ennen kun tutkimme ötököitä ja se harrastus jäi sitten siihen...
”Ole hiljaa...” Jupisin. ”Ja mihin sinä Sannin jätit?”
Vike viittoi taaksensa.
”Hän tulee perässä. Et ikinä usko jos kerron, että naapuruston väki ei edes pidä autojen ovia lukossa! Voitko kuvitella? Mitä sekopäitä...”
”Jep.” Vastasin.
Sannin tullessa, tytön ilme oli synkkä.
”En löytänyt mitään sisäänkäyntiä. Ulko-ovikin oli niin lukossa, ettei se auennut vaikka mitä tiirikointikikkaa yritin. Eikä vara-avainta löytynyt.” Sanni sanoi masentuneena. Hijenyimme kaikki pettyneinä. Miten voisi murtautua taloon jos ei pääsisi edes sisään?
Mittailin taloa katseellani. Uima-altaan lähellä sijaitsevat palotikkaat johtivat ikkunan lähelle, ja vain parin metrin päässä niistä oli parveke. Sinne pääsisi juuri ja juuri kiipeämään, mutta käsivoimat olisivat koetuksella. Ajatuskin kiipeämisestä kuulosti varmasti hullulta. Se saattoi kuitenkin olla ainoa keino.
Sanni tuntui tajuavan mitä ajattelin. Hän vilkaisi minuun kauhistuneena.
”Tiia älä ole hullu! Tapatat itsesi vielä.” Hän parkaisi.
”Älä ole nössö. Olen kiipeillyt korkeammallakin. Ja melko varmasti parvekkeen ovi on auki, jos seudun ihmiset eivät autojaankaan lukitse. Kukaan ei oleta jonkun edes pääsevän tuonne.” Sanoin.
”Sitä tarkoitankin- Tuonne ei ole tarkoitus pystyä kiipeämään!” Sanni intti.
”Olette molemmat oikeassa. Tuolta on suuri vaara tippua alas, mutta toisaalta mitä järkeä koko jutussa edes olisi jos perääntyisimme nyt. Tiia voi kiivetä tuonne, avata oven ja hiipiä alakertaan päästämään meidät sisälle. Kunhan ei herätä ketään. Sitten homma olisi puoliksi hoidettu.” Vike ehdotti.
”Tehdään näin.” Sanoin samantien, enkä jäänyt kuuntelemaan Sannin vastustelua.
Astelin varmoin askelin kohti paloportaita. En katsonut taakseni, etten alkaisi epäröidä. Minun oli ponnistettava saadakseni tarpeeksi vauhtia palotikkaille loikkaamiseen. Tartuin ensimmäisistä tikkaista kiinni ja heilautin itseni niille seisomaan. Kiipesin ylösäin pikkuhiljaa, kunnes olin tikapuiden ylimmässä kohdassa. Nielaisin ja tartuin varovasti ränniin kiinni. Sen sijaan, että olisin käsivoimillani yrittänyt päästä parvekkeelle, vedinkin itseni ensin makaamaan katonreunaan, ja nousin siitä varovasti seisomaan. Katto oli hieman kostea. Askel askeleelta pelkäsin rännin pettävän. Horjahdin hiukan. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Sain juuri ja juuri tasapainoni kuriin ja minun oli hengitettävä hetki syvään, jotta rauhoittuisin. Sitten jatkoin askeleen eteenpäin, sitten toisen, ja lopulta pääsin parvekkeen kohdalle.
Laskeuduin varovasti alaspäin. Päästin irti rännistä tömähtäen parvekkeelle kuin mikäkin jauhosäkki. Nilkkani pisteli hetken.
Helpottuneena katsoin alapuolelle, jossa Vike ja Sanni katsoivat minua huolestuneina.
Käännyin astuen parvekkeen ovelle, ja väänsin varovasti kahvaa. Se aukesi.
Talossa oli hiljaista. Ainoa ääni mitä kuulin, olivat omat askeleeni ja hengitykseni. Minulla kesti hetken löytää portaat sokkeloisesta talosta. Yläkerrassa oli paljon tavaraa... Hiippailin portaat alas tutkien katseellani ympäritöä mahdollisen kassakaapin varalta. Lopulta päätin, että päästäisin ensin Viken ja Sannin sisälle. Kuulin kuorsausta, ja huomasin makuuhuoneen oven vähänmatkan päässä. Suljin sen hitaasti ja varovasti. Jännittyneenä etsin talon ulko-oven ja aukausin sen lukosta. Oven takana seisoivat Sanni ja Vike tulivat kiireesti sisälle. Suljin oven heidän perässään.
”Menen takaisin yläkertaan etsimään kassakaappia. Tarkistakaa jompikumpi alakerta, ja toinen vahtii makuuhuoneen ovea mahdollisen heräämisen vuoksi. Käyetään samaa lintutekniikkaa jos tulee ongelmia.” Sanoin. Molemmat nyökkäsivät.
”Tavataan takapihalla puiden takana.” Vike sanoi.
Palasin yläkertaan. Nappasin taskulampun taas laukustani. Osoitin tavaroita ja huonekaluja ympärilläni. Huonekalut olivat talon vanhasta ulkomuodosta huolimatta uusia ja nykytekniikan omaisia. Missään ei näkynyt mitään missä olisi voinut säilyttää rahaa. Tutkin jopa sohvanvälit, mutta sieltäkään ei löytynyt kuin leivänmurusia ja pientä sälää mitä sinne oli aikojen saatossa tippunut. Samassa alakerrasta kuului kolahdus. Sannin ääni kajahti lujaa ilmassa ”KAKAA!”.
Kuulin ensin miehen huutavan äänen, sitten kiljahdus, kiroamista ja huutosekasortoa. Sitten ovi avattiin ja joku juoksi ulos.
Niskavillani nousivat kauhusta pystyyn, ja olin menossa jo portaita kohti, kun kuulin matalaa murinaa. Jähmetyin paikoilleni. Osoitin valolla ympärilleni, kunnes valokeila osui johnkin suureen mustaan olentoon, jonka silmät kiiluivat valon osuessa niihin. Hahmotettuani olennon tarkemmin, huomasin valtavan rotwailerin murisevan minulle terävä hammasrivistö esillä. Se lähestyi minua hitaasti. Aloin pakokauhuisena perääntyä.
”Kiiiltti koira..” yritin sepittää värisevällä äänellä. Koira haukahti lujaa ja nopeutti vauhtiaan. Otin jalat alleni, ja minun oli pakko suunnata parvekkeelle, sillä koira oli portaiden edessä, ja valmiina hyökkäykseen. Säntäsin parvekkeen ovesta ja yritin sulkea sitä, mutta koira tunki päänsä väliin ja haukkui agressiivisesti. Kiljahdin sen puskiessa oven auki. Koira ahdisti minua vähitellen parvekkeen nurkkaa kohden. Katsoin alaspäin. Tarvittaisiin vain pieni hyppy eteenpäin...
Sen enempää en voinut ajatella. Juoksin sen pienen matkan mitä vain voin, kauemmas koirasta, ponnistin kauteen ylitse ja hyppäsin juuri ennen kun koiran hampaat olisivat iskeytyneet nilkkaani.
Lensin ilman halki hetken, ennen kun tunsin uppoavani jäätävään veteen. Taskulappuni ja kaikki muutkin tavarat tippuivat laukustani altaanohjalle. Vettä meni suuhunikin, kunnes sain räpiköityä pinnalle. Haukoin henkeä.
Uin pakokauhuisena altaan reunalle ja juoksin adrenaliinin valtaamana takapihalle, jossa ei kuitenkaan näkynyt Sannia tai Vikeä.
Sen sijaan kuulin poliisiautojen äänen kaukaisesti, kunnes kuunteluni keskeytyi, kun auto melkein ajoi ylitseni tullessaan pienen puuaidan läpi rajulla voimalla. Kaaduin takaperin ja kiljuin.
”TIIA! Nopeasti! Hyppää kyytiin. Sanni karjui auton ratista. Huojentuneena nousin pystyyn, ja hyppäsin komean maasturin takapenkille. Sanni käänsi autoa ja kurvasi tyylikkäästi naapurin pihan läpi tielle kaataen toisenkin aidan.
”Saitteko te rahat?” Kysyin hengästyneenä kaiken tapahtuneen jäljiltä.
”Jep.” Vike sanoi tyytyväisenä.
Vähintään puoliin pimeistä omakotitaloista, syttyivät valot. Sanni ajoi kuin raivohullu väärällä kaistalla. Hän meinasi pysäyttää auton mopojen luokse, kunnes poliisisireenien äänet voimistuivat.
”Emme voi ottaa mopoja!” Hän tokaisi kääntäen auton eri suuntaan. Sitten hän painoi kaasua ja kaahasi ylinopeudella kohti pikatietä.
Uuden käännöksen kohdalla lensin takapenkin oikealta reunalta vasemmalle.
”Miksi sinä ajat eikä Vike!?” Karjuin närkästyneenä. Vaatteeni olivat liimautuneet ihoa vasten, märät hiukset olivat silmillä ja näytin varmasti kuolleista heränneeltä muutenkin. En voinut uskoa mitä olimme juuri menneet tekemään. Juttu oli luisunut käsistä.
”Naama umpeen ja keskity turvavyön kiinnilaittamiseen ja anna minun ajaa rauhassa. Emme saa jäädä kiinni!” Sanni huusi tehdessään taas uuden käännöksen saaden minut horjahtamaan. Poliisit olivat selvästi jäljillämme äänestä päätellen.
Sannin ajaessa kuin psykopaatti, Vike kääntyi minua kohti.
”Hänen isoveljellään oli joskus peltoauto.” Hän kuiskasi.
”Huomaa ettei se ollut usein hänen käytössään.” Kuiskasin tarkoituksella vähän lujempaa, että Sanni varmasti kuulisi. Hän vain murahti jotain epämääräistä keskittyen ajamiseen.
Ennen kuin poliisit kuitenkaan saavuttivat meitä, oli perässämme toinen auto. Sen sisällä ei suinkaan ollut poliisi, vaan punaisella autolla ajoi kaljupäinen tatuoitu mies. Jorma!
”KIIHDYTÄ!” Huudahdin. Sanni vilkaisi sivupeilistä, ja käänsi rattia suuntaan, jossa oli paljon kylttejä rotkovaarasta ja putoamisvaarasta ja pääsy kielleytty ja niin edelleen.
”Mitä sinä oikein teet?” Kiljuin hysteerisenä. Sanni ei vastannut. Hän ajoi yhä vain lujempaa, ja Jormaa ei enään näkynyt takanamme. Rotkon lähellä, Sanni jarrutti rajusti. Hän hyppäsi pois autosta.
”Tulkaa nopeasti!” Hän sanoi hermostuneena. Minä avasin oven, ja hypättyäni ulos, paiskasin sen takaisin kiinni. Vike otti kassillisen rahaa autosta kiirehtiessään ulos. Sanni oli siinä välissä hakenut jyrkänteen läheltä raskaan kiven ja paiskasi kiven kaasupolkimelle. Auto syöksähti liikkeelle kohti jyrkännettä. Samalla Jorman auto kaarsi paikalle. Ehdimme juuri ja juuri piiloon pusikkoon, kun mies jäi suu auki loksahtaneena katsomaan maasturin ajavan kaasu pohjassa rotkoon. Samassa kuului kauhea kolahdus auton osuessa alas rotkon pohjalle. En ollut varma räjähtiköhän se..
”Me selvisimme!” Sihahdin riemuissani pienen hiljaisuuden jälken. Paiskasimme kättä. Näytimme kaikki siltä, kuin olisimme palaamassa vuosien kestäneestä sodasta.
”Ja samalla varmaan hankimme itsellemme rikosrekisterin...” Sanni sanoi.
”Ai mistä? Murtautumisesta? Pihojen pilaamisesta? Autovarkaudesta? Vai kenties alaikäinen ratissa tai liikenteen vaarantaminen? VAIKO auton mahdollinen räjäytys?” Kysyin.
Sanni vilkaisi minuun hymyillen viattomana.
”Ketä kiinostaa tässä vaiheessa. Ainakin meillä on rahat.” Vike totesi.
”Ja olemme hengissä tuon kaahauksen jäljiltä.” jatkoin.
Aamuaurinko alkoi jo valaista vähän maisemaa. Jorma potki raivostuneena kiviä, luullen rahojensa makaavan rotkon pohjalla. Siellä virtasi kaiken lisäksi vettä, joten niiden olisi aivan mahdotonta pelastua. Todellisuudessa Vikellä oli parhaillaan laukullinen rahaa vieressään.
Samassa kolme poliisiautoa kaahasi paikalle vilkut palaen ja sireeni huutaen kuin viimeistä päivää.
”Jorma Jokinen, sinut on pidätetty törkeästä häirinnästä ja autovarkaudesta!” Poliisimies tuli yllättyneen Jorman luo käsirautojen kanssa. Jorma yritti turhaan väittää vastaan.”
Katsahdin Vikeen.
”Annammeko kaiken mennä hänen syykseen?” Kysyin. Vike katsoi minua pitkään.
”Hän vei minulta sekä rahat, että äitini. Hän ansaitsee tämän.” Vike sanoi katkerana.
”Vaikka en ideasta pidäkään, Vike on siltin oikeassa. Ja kuka tietää mitä Jorma olisi meille tehnyt jos olisi saanut meidät kiinni..” Sanni sanoo hiljaa. Huokaisin.
”Niin kai sitten”, sanoin.
”Palataan mopoille. Meillä on kiire jos tahdomme ehtiä takaisin ennen kun siskosi herää.” Vike sanoi. Sanni kohautti olkapäitään.
”Onneksi Reetta nukkuu kuin tukki”, hän haukotteli.

Emme voineet hankkia kyytiä Pajulaan näyttämättä epäilyttäviltä, joten kävelimme viisi kilometriä yhteensuuntaan. Jalkani olivat kipeät ja turvonneet matkan jälkeen. Aurinko oli noussut jo päästessämme perille. Vaatteeni olivat yhä märät ja minulla oli koko matkan ollut jäätävän kylmä. Huokaisin helpotuksesta päästessämme puiston laidalle. Jotain oli kuitenkin vialla.
”Missä pyörät ovat?” Sanni kysyi tähyillen ympäriinsä.
”Hyvä huomio..” Jupisin. Vike, ainoa kuka ei kuollut väsymykseen ja rasitukseen, käveli ripeästi paikalle jonne jätimme pyörät.
”Ei voi olla totta!” Hän huudahti ärsyyntyneenä. Menimme lähemmäs katsomaan Sannin kanssa. Puuhun oli kiinitetty ilmoitus parkkisakosta, jossa kerrottiin, että tähän oli laitonta pysäköidä. Mopot olivat haettavissa hinauspalvelusta kaupungista maksua vastaan.
”Tämä vielä tästä puuttuikin.” Tuhahdin.
”Kaupunkiin on kolme kilometriä!” Sanni parkaisi. ”Jään ennemmin näiden kukkahattumummojen sekaan loppuiäkseni kun kävelen enään metriäkään...”
”Minä myös.” Haukottelin.
”Onneksi minulla on rahaa sakkojen maksamiseen. Mutta taidan jättää Vespan sinne, ellette tule mukaani.” Vike virnisti. Vilkaisin häntä voihkaisten.
”Unissasi minä liikun minnekään. Olen saanut ihan tarpeeksi kävelyä ja liikuntaa tänäyönä.” Valitin uupuneena.
”Voimmehan me aina varastaa uuden auton.” Vike ehdotti.
”Kunhan Sanni ei aja.” Virnistin. ”En nimittäin halua päätyä itsekin rotkoon.”

joo lol

Nimi: Musti

26.10.2013 01:38
Kuu valaisi tähtitaivasta. Istuin valkean kimaltelevan lumen päällä, uppoamatta siihen. Mitän jälkiä ei jäänyt kohtiin, joihin astuin. Tuuli viskasi lunta päälleni, ja pilvet pimittivät tähdet. Tuli hiljaista.
Ihmetellen katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt metsää, ei vuoria, ei MITÄÄN -paitsi lunta.
”Haloo?” Kutsuin. Sain odottaa kauan vastausta, jota lopulta ei edes tullut. Lähdin kävelemään, uppoamatta silti vieläkään lumeen. Käveltyäni jonkun aikaa, edessäpäin näkyi sama hohtava muuri. Se oli niin korkea, ettei sen yli näynyt, ja se tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Minun oli katsottava muurin sijasta maata, koska muuri hohti niin kirkkaasti.
Astelin lälemmäs. Vieläkään ei kuulunut inahdustakaan. Menin muurin juurelle, ja katsoin sitä silmät sirillään. Yhtäkkiä tunsin jonkun koskettavan kylkeäni. Säpsähdin, ja huomasin vierelleni ilmestyneen kissan. Valonliekki katsoi minua hohtavankeltaisilla silmillään.
”Olet edistynyt. Pääsit luokseni ilman kuukiveä.” Hän maukaisi.
”Miten? Enhän ole edes yrittänyt nähdä Tähtiklaania.” Sanoin. ”Joten miksi nyt?” Valonliekki hymyili salaperäisesti.
”Tähtiklaani antaa vain vihjeitä. Kissojen on selvitettävä itse polkunsa, ja se, mitä sen päästä löytää.” Hän maukui.
”Mutta entä Tammilehti? Pystyykö hän tähän. Hän on sentään parantaja?” Jatkoin kyselemistä.
”En tiedä. Melko varmasti, mutta on myös mahdollista, että hänen Tähtiklaanin oppaansa on hylännyt hänet rikkeidensä vuoksi. Silloin ei pysty kommunikoimaan Pimeyden metsässä, ellei ole erikoisen taitava. Se vaatii harjoittelua vahvimmaltakin kissalta.” Valonliekki selitti mietteliäänä.
”Mutta sinä pystyt tähän soturina muita helpommin koska isäsi oli päälikkö, ja samoin tätisi, joten sukusi on ollut paljon yhteydessä Tähtiklaanin kanssa. Jonain päivänä et tarvitse minua enään mukaasi Pimeyden metsään.”
Heilautin hermostuneena häntääni. Vilkaisin epäröiden muuria, ja sitten Valonliekkiä.
”Menemmekö taas tuonne..?” Kysyin. Minua ei houkutellut muurin läpäiseminen.
”Sinä menet. Ja nyt heti. Unissa aika kulkee paljon nopeammin, joten aikaa ei ole tarpeeksi seisomiseen ja kyselemiseen.” Valkoinen naaras totesi.
”Yksinkö?” Huudahdin.
”Niin. Se auttaa sinua keskittymään siellä. Uskon sinun olevan jo tarpeeksi vahva siihenn.” Valonliekki sanoi tyynesti.
”Mutta pääsenkö takaisin yksin?” Kysyin.
”Löydät kyllä muurin.” Valonliekki tokaisi.
”Hyvä on...” Huokaisin syvään ja astuin varovasti muuria kohti. Valonliekki katsahti minuun nopeasti, ennen kuin astelin muurin sisään.
Tällä kertaa oloni ei ollut niin kamala. Kipu kesti niin vähän aikaa, että ehdin unohtaa sen kaatuessani tummalle maalle. Kipusin jaloilleni.
Maa tuntui kovalta ja kylmältä.
Jostain kuului naurua. Ei iloista, vaan ennemminkin seonneen kissan naurua. Eksyneen. Valonliekkiä ei näkynyt missään. Yksinäisyys tuntui karmivalta täällä. Lähdin kulkemaan äänen suuntaan varovaisin askelin.
Suljin silmäni. Yritin rentouttaa mieleni. Minun oli rauhoituttava.
Hengitin syvään, ja ajattelin ensimmäiseksi Jäkälää. Pimeyden metsään eivät päätyneet ainoastaan klaanikissat, vaan jokainen paha kissa. Tähtiklaani oli toinen juttu.
Jostain syystä vaikka keskityin kuinka paljon, en löytänyt mitään jälkeä Jäkälästä. En ollut varma halusinko edes..
Turhutuneena ajattelin huvin vuoksi kaikkia kuolleita sukulaisiani, joista olin tietoinen.
Ketään ei löytynyt. Sitten palasin taas asiaan.
Saniaistähteä en ollut vielä valmis kohtaamaan- vasta kun tietäisin mitä tahdoin saada selville. Muita pahoja kissoja mieleeni ei juurikaan tullut.
Jouduin ajattelemaan kauan, ennen kun muistin Tiikeritähden tarinoiden perusteelta. Hän oli ollut päälikkönä samoihin aikoihin Koivutähden kanssa, ja asettanut metsän suureen vaaraan. Hän oli myös Vatukkatähden isä. Enempää en tiennyt.
Yllätyksekseni haistoin pian kissantuoksua läheltäni. Avasin silmät. Kauempana erottui kolme kissaa. He keskustelivat kiihkeästi jostain.
Hiivin läheisen kiven taakse, kuuloetäisyydelle ja katsoin varovasti kissoja. He olivat selkäpäin minuun. Yksi kissoista, suuri tummanruskea, oli varmastikin Tiikeritähti.
Toinen oli myös tummanruskea, ja kolmas oli oranssi. Äänistä ja koosta päätellen kaikki olivat kolleja.
”Et ole tosissasi! Et voi kohdella minua näin.” Pienempi ruskea sähisi oranssille. Oranssi kissa virnisti pahanenteisesti.
”Itsehän tätä halusit.” Hän maukui. Ruskea kolli kaatoi oranssin kissan. Oranssi kissa rääkäisi ja huitaisi ruskeaa kollia naamaan, saaden tuon irroittamaan otteensa.
”Riittää!” Karjaisi Tiikeritähti. Molemmat kääntyivät entistä päälikköä kohti. Silloin heidän kasvonsa paljastuivat. Minun oli laitettava tassut suuni eteen, etten olisi hutanut. Katsin näkyä järkyttyneenä. Vatukkatähti seisoi silmieni edessä otsa verta vuotaen tuijottaen uhmakkaana isäänsä.
Tiikeritähti havahtui ja kohotti päätänsä. Hän katsoi ympärilleen niin tarkkaavaisena, että pelkäsin hänen kuulevan jopa hengitykseni.
”Meillä on seuraa.” Tiikeritähti maukaisi kaksikolle. Henkäisin jännittyneenä, ja karvani sojottivat pystyssä. En pelännyt Tiikeritähden tai orannssin kollin näkevän minua. Vaan Vatukkatähden.
Päätin ottaa jalat alleni, enne kuin olisi liian myöhäistä.
Singahdin täyttä vauhtia satunnaisesti valittuun suuntaan. Minulla ei ollut aavistustakaan missäpäin muuri olisi.
”TUOLLA!” Tiikeritähti huudahti. Kolme kissaa lähti juoksemaan perääni. Paniikissa lisäsin vauhtia. He olivat jääneet jo 20 metrin päähän minusta. Kiitin mielessäni Tähtiklaania siitä, että olin perinyt emoni puolelta ainakin nopeuden.
Kissat huusivat takanani jotain. Välimatka oli sen verran suuri, etten uskonut Vatukkatähden tunnistavan minua.
Suljin silmäni juostessani, ja ajattelin muuria. Seuraavassa hetkessä olin hohtavan muurin edessä. Se tuli niin äkkiä vastaan, että en ehtinyt hidastaa vauhtia, vaan juoksin täyttä vauhtia sen läpi.



Katselin puiden latvoja yläpuolellani. Lehdissä erottui lehtisateenajan värejä jo. Metsä oli värjäytynyt vihreästä, oranssiksi, punaiseksi, keltaiseksi ja ruskeaksi. Uni vaivasi minua vielä aamullakin. Onneksi olin päässyt karkuun, mutta tahdoin palavasti tietää, mitä VATUKKATÄHTI teki Pimeyden metsässä?
Eikai hänkin ollut tulossa sekopäiseksi murhaajaksi kuten isänsä?
”Oliko se Varjoklaani joka oli klaaneista ilkein? Entä Jokiklaani ja Tuuliklaani? Kyllähän heissäkin jotain pahaa pitäisi olla..” Havutassu kysi. Vilkaisin vaaleanruskeaa oppilasta, joka katsoi minua vastausta odottaen.
”No, Jokiklaani on ylimieninen ja Tuuliklaani on aika teräväsuinen ja epäluuloinen.” Sanoin haukotellen. Aamu oli aikainen, ja Tuliturkki patisti minut näyttämään klaanien rajoja oppilaalleen, koska hän hoiti varapäälikön tehtäviä Tihkuviiksen sijaan. Tihkuviiksi taas oli väliaikaisesti päälikön tehtävissä, koska Vatukkatähti oli korkokivillä Lukkitassun kanssa. Olimme juuri kulkemassa Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajan välillä, ja pian saavuttaisimme nelipuun.
”Ooh. Onpas vaarallisen näköinen rotko.” Havutassu juoksi sitä kohti innoissaan, mutta tarrasin parin metrin päässä oppilasta niskasta.
”EI liian lähelle. Sinne on kuollut jo tarpeeksi kissoja.” Sihahdin. Oppilas oli ärsyttävän innostunut. Olihan se kuitenkin vaihtelua Aamukasteen kyllästyneisyyteen.
”Miksi? Oppilaitako? Eihän järkevä kissa mene kurkoittelemaan rotkolle.” Havutassu ihmetteli pää kallellaan.
”Ei niin. Mutta toisen henkeä pelastaessa on pakko. Joten pysy kaukana, ettei kenenkään tarvitse kuolla ainakaan SINUN takiasi. Tuonne on oppilaiden lisäksi kuollut myös pentuja, klaaninvanhimpia, sotureita, jopa pääliköitä ja parantajia. Joten paikka on vaarallinen oikesti.” Sanoin.
Havutassu näytti ymmärtävän, että olen tosissani, ja asteli pari askelta kauemmas.
Hänen ollessaan hiljaa tovin, päätin avata suuni.
”Nyt kun meillä on aikaa, niin voin opettaa sinulle pari yksinkertaista taisteluliikettä, joita muut klaanit eivät yleensä käytä. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, ja Myrskyklaanilla se on osittain taistelutekniikka.” Mau'uin. Havutassun ilme kirkastui taas.
”Todellako! Mahtavaa.” Hän hihkui. ”Aloitetaanko nyt heti?” Hän uteli.
”Mennään ensin hiekkakuopalle.” Mau'uin. Oppilas lähti innostunena loikkimaan kintereilläni.

Palasimme vasta illemmalla, kun olimme harjoitelleet tarpeeksi taistelua, ja Havutassun turkki oli tomuinen kuin kasa hiekkaa. Molemmat olivat uupuneet treenien jälkeen. Joka paikkaan koski.
Kolli läähätti päästyämme leiriin. Hän lähti vaikeroiden oppilaiden pesää kohti.
Itse raahauduin soturien pesään ja lösähdin sammalvuoteelleni, lepäämään.
Kauaa en sittenehtinytkään maata, kunnes klaani kutsuttiin koolle.
Ähkäisin ja nousin laiskasti ylös.
Astellessani pois pesästä, meinasin törmätä Nokiturkkiin.
”Älä nyt päin kävele..” Mumisin.
”Kuulostatpa sinä pirteältä.” Hän sanoi.
”Uskon, näytänkin varmaan siltä.” Vastasin yhtä väsyneenä.
”Joooooo...” Nokiturkki virnuili.
”Onko sinulla hetki aikaa?” Kolli kysyi. Kohautin lapojani.
”Klaanikokous viiden minuutin kuluttua.” Vastasin.
”Eli ei mitään tärkeää, koska Vatukkatähti ilmoittaa ainoastaan kokoontumiseen lähtevät. Ja se hiirenaivo ei huomaa kuitenkaan mitään. Joten seura.” Nokiturkki maukui. Hän ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan loikki pesäaukolle, ja en vastustellut sen enempää, vaan seurasin Nokiturkkia. Piti ninjailla itsemme muiden huomaamatta
Juuri kun olimme melkein livahtaneet kasvillisuuden sekaan huomaamatta, Vatukkatähden huuto pysäytti meidät.
”NOKITURKKI JA TAIVASTUULI. Kuulitte varmasi meidän pitävän klaanikokouksen, ja tapana on silloin saapua paikalle ja kuunnella EIKÄ lähteä kapinallisena leiristä puuhailemaan jotain aivan muuta- ehkäpä jotain mistä en edes haluaisi lisätietoa, vaikka oltaisikin rakastavaisia.” Vatukkatähti huusi. Koko klaanin päät käänyivät meitä kohti. Oppilaat tirskuivat keskenään. Irvistin nolostuneena.
”ÖÄH, etkö huomannut, että olimme tulossa metsästä.” Nokiturkki sepitti jotain selvästi päästä keksittyä. Potkaisin huomaamattomasti kollia olemaan hiljaa.
Vatukkatähti tuijotti meitä viileästi.
”Sattumoisin näytätte olevanne lähdössä.” Hän sanoi. Nokiturkki jatkoi vastaanväittämistä:
”Olimme vain hakemassa saaliit aamulta.” Hän huomautti.
”Niin, paljon saalista.” Sanoin perään. Vatukkatähti näytti nyrpeältä.
”Missäs ne saaliit ovat?” Päälikkö kysyi kiusaten tahallaan.
”Kettu vei ne!!” Huudahdin 'kauhistuneena'.
”Ketuista ei ole mitään havaintoja, ja ketut harvemmin kaivavat HYVIN PIILOTETUT saaliit ylös ja vievät niitä.”
”Mutta se olikin erikoinen kettu.” Jupisin. Tällä kertaa Nokiturkki potkaisi minua.
”Erikoisista ketuista huolimatta jäätte molemmat leiriin täksi illaksi, ja ette pääse kokoontumiseen- vaikka se saattaakin olla mielenkiintoisin moniin kuihin.” Vatukkatähti maukui.
”MUTTA-”
”Hiljaa. Ethän väitä vastaan pääliköllesi?” Vatukkatähti sanoi silmiään siristäen. Kissat seurasivat tapahtumaa odottavina, hiljaa sivusta. Erityisesti uudet klaanilaset katsoivat tarkkaavaisina sivusta.
”En toki. Tyydyn vain ajattelemaan kuinka idiootti olet.” Hymyilin maireasti.
Vatukkatähti murahti ja loikkasi alas suurkiveltä.
”Soturina sinulla ei ole mitään oikeutta uhmata minua. Kunnioitus sinulla ei ainakaan ole paikoillaan.” Vatukkatähti asteli uhmakkaana eteeni, odottaen minun alistuvan. Sen sijaan kohotin päätä ihan vaan ärsyttääkseni.
”Onhan minulla. Hyviä ja lojaaleja päälikköjä kohtaan. Kuten isääni, tai oikeastaan ketä tahansa sinua lukuunottamatta.” Murahdin. Nokiturkki virnisti Vatukkatähdelle.
”Isääsi? Ketä?” Vatukkatähti kysyi yhä ivallisena, vaikka vaihtoikin aihetta.
”Ei ole sinun asiasi.” Tokaisin ärtyneenä.
”KAIKKI klaanissa tapahtuva on minun asiani.” Vatukkatähti sihisi. ”Tule pesääni.” Päälikkö komensi ärsyyntyneenä. Kohautin lapojani ja seurasin piittaamattomana. Valkotäplä ja Riekkoturkki kuiskivat jotain toisilleen.
Vatukkatähti kääntyi vielä ennen kuin astui pesäänsä.
”Tuliturkki, määrää iltapartioon menijät, ja metsästyspartiot, kissoista jotka eivät tule kokoontumiseen. Ja kokoontumiseen lähtevät kokoontukaa leiriaukon ulkopuolelle, tulen heten kuluttua.” Päälikkö komensi. Tuliturkki nyökkäsi kunnioittavasti, ja kissat katosivat leiriaukiolta metsälle, lukuunottamatta kuningattaria sekä Ruskajalkaa ja Pilvihäntää jotka jäivät vartioimaan leiriä.

Vatukkatähti seisoi häntä pystyssä edessäni. Hän tuijotti minua ärtyneenä. Tuijotin takaisin. Istuin häntä tassujen ympäri kiedottuna sammalilla.
”Päälikkönäsi minulla ei olisi mitään syytä edes pitää sinua enään klaanin sisällä. ET muuta tee kun auo päätäsi. Mutta koska olet Minttulehden ystävä, saat vielä yhden tilaisuuden. Älä siis uhmaa.” Vatukkatähti maukui. Hänen äänensävynsä ärsytti minua suunnattomasti.
”Mahdollisuus? Mitä SINÄ alat puhua viimeisistä mahdollisuuksista ja kunnioituksesta. Miten ylipäätään päädyit pääliköksi?” Tuhahdin.
”Minut valitsi Tähtiklaani. Siihen päätökseen et edes sinä voi vaikuttaa. Se antoi minulle mahdollisuuden.” Vatukkatähti sanoi töykeästi.
Nousin seisomaan ja tuijotin Vatukkatähteä halveksuen.
”Tähtiklaani ei anna toista mahdollisuutta- ei tuollaisessa asiassa. Sinulla on jotain tekemistä pimeyden metsän kissojen kanssa.” Maukaisin. Vatukkatähden uhmakas ilme hälveni hetkeksi. ”Kyllä, minä tiedän.” Sanoin hievahtamatta.
Samassa kolli teki äkillisen liikkeen, syöksähti minua kohti, ja paiskasi minut voimakkaasti pesän reunaan, päin kiviseinämää. Ähkäisin tuntiessani veren valuvan poskestani, ja lavastani, joita kiviseinä oli raapinut.
Ilmat menivät pihalle, ja maisema sumeni sekunnin murto-osaksi. Vatukkatähti asteli lähemmäs. Hän kurotti päätänsä lähemmäs ja tuijotti minua viileästi.
”Kerro mitä tiedät. -Ei, kerro pikemminkin MITEN tiedät?” Vatukkatähti sihisi.
”Tiedän sinun olevan liitoutunut isäsi kanssa.” Ärähdin. ”Olet samanlainen kuin hän.” sihisin.
Vatukkatähti sähähti äänekkästi, ja riuhtaisi minut uudestaan päin seinää, ja jätti minut roikkumaan kynsiensä varaan seinämää vastaan. Ulvaisin.
”Peru sanasi.” Vatukkatähti sanoi silmiään räpäyttämättä.
”En kiellä tosiasioita!” Sanoin vaivaloisesti, kynnet kurkullani. Näin suuttumuksen kollin kasvoilta. Vatukkatähti oli iskemässä uudestaan, mutta ehdin ensin. Potkaisin raivokaasti päälikköä vatsaan, ja tuo lennähti pesän nurkkaan.
Tassuttelin lähemmäs.
”Älä enään IKINÄ koske minuun!” Sähähdin ja kävelin pesäaukosta ulos ennen kun päälikkö ehtisi nousta jaloilleen.

Leiriaukiolla ei näkynyt ketään. Kaikki olivat kokoontuneet leiriaukon luo odottamaan ohjeita. Sieltä en siis päässyt ulos ilman kauheaa hälinää. Menin pentutarhan ohitse, ja pujahdin piikkihernepensaikon läpi. Oksat raapivat turkkiini lisää naarmuja, mutten antanut sen haitata. Tahdoin vain kauas Vatukkatähdestä- kauas kaikesta.
Ravistin turkkiani ja lähdin juoksemaan aurinkokiviä kohti. Menin sinne, sillä tiesin ehtiväni enne metsästyspartiota, ja muut lähtisivät kokoontumiseen.
Hidastin vauhtia kävelyksi, päästessäni korkeamäntyjen ohitse. Hengästyneenä saavuin vihdoin aurinkokiville. Ensimmäiseksi loikkasin jokeen. Viileä vesi tuntui hyvältä.
Uin takaisin rantaa kohti, ja nousin ylös.
Ravistelin turkistani ylimääräiset veden, ja asetuin makaamaan kiven juureen. Minun olisi levättävä hetki. Haavoihini sattui.

Makasin siinä pitkän tovin, koska metsästyspartiota ei näkynyt missään. Aurinko oli kokonaan laskenut, ja oli pimeää.
Raivostuneena mietin Vatukkatähteä. Miten hänestä oli voitu tehdä päälikkö? Miten TÄHTIKLAANI oli sallinut sen?
En kuitenkaan tahtonut muiden saavan selville hänen teoistaan. Klaanissa oli muutenkin vaikeaa, ja kissat olivat vasta päässeet yli kaikesta muusta. ja jtn jatkuuu xDDD

Nimi: Miry

26.10.2013 01:18
Osa2
Uskokaa tai älkää mutta viikossa ehtii tapahtumaan vaikka mitä. Ensinnäkin Mimin pennut syntyivät. Kaksi kaunista vaaleaa naaras pentua. Identtisen näköisiä. Heidän nimikseen tulivat Kipinä ja Roihu.


Kolli katsoi minua suoraan silmiin vahingon iloisena.
-MIMI! huusin ja kissan korvat heilahtivat ja hän otti askeleen harhaan. Hän tipahti…
Mimin kiljaisu kaikui korvissani ja paljastin kynteni.
- Sinä hirviö… Sinä tapoit Mimin! Huusin itkien Foxxille, - TAPOIT YSTÄVÄNI!
Kynteni porautui maahan. Katseeni valahti jalkoihini ja kyynel tipahti hiekalle. ostin katseeni nopeasti oranssiin kolliin ja ponkaisin ilmaan. Kynteni viilsivät tuon kylkeä ja lapaa ja kaaduimme tomuiseen maahan. Foxx tarrasi minuun kiinni ja kieriskelimme hiekassa potkien ja raapien toisiamme. Ponkaisin pystyyn ja puskin päin kollia yhä uudelleen. Hän oli nopea ja ovela, mutta pyssyttelin perässä.
Foxx kulki kohti reunaa ja yritin saada tilaisuutta tiputtaa tuon Mimin perään. Pian kolli oli aivan reunalla ja loikkasin tuota päin. Kyyneleet silmissä tiesin että tippuisin ehkä itsekkin, mutta halusin kostaa. Mimin ei tarvisi matkata tähtiklaaniin ainakaan yksin.
Kynnet esillä työnnyin päin kollia. Liian myöhään. Hän väisti ja lensin vingahtaen raunalle ja liuin reunan yli. Tarrasin kynsin reunaan. Foxx katsoi minua tyytyväisenä. Hän lähestyi minua ja veti taasunsa taakse lyödäkseen.
Suljin vetiset silmäni. Odotin iskua. Odotin tiputusta. Ja odotin Tähtiklaania. Iskua ei kuitenkaan tullut. Avasin silmäni ja katsoin hämmästyneenä eteeni. Ruskea naaraskissaa oli Foxxin kimpussa. Vetäydyin ylös hämmästyksen vallassa.
-Daniela, kuiskasin.
Kissa katsahti minuun. Hänen ilmeensä oli autuas ja ystävällinen. Katseemme kohtasivat hetkeksi kunnes hän horjahti pahasti. Liian pahasti. Hän tipahti alas.
Foxx taas lähti juoksemaan täyttä vauhtia pois päin. Annoin hänen mennä. En halua tappaa ketään.



Istuin Mimin haudan vieressä hiljaa. Katsoin Hopeahäntään surullisena.
-Tähtiklaani, aloitin hiljaisella äänellä, -Mimi on kuollut ja minä pyydän ottakaa hänet luoksenne. Mimi ei ollut soturi, mutta kuitenkin hän auttoi suuresti Myrskyklaania. Hänen verensä ei ole esi-isiltämme polveutunutta. Hän ei elänyt kuin hetken kansamme, mutta hänestä tuli hyvä ystävämme. Hänellä oli todella soturin sydän. Olkaa kilttejä ja auttakaa Mimiä pääsemään Hopeahäntään. Pitäkää hänestä huolta. Niin hän saa elää ikuisesti, hän todella ansaitsisi sen… Olkaa kilttejä minä pyydän...


Vilkaisin Teariin. Hänestä oli tullut hyvä ystäväni. Huomenna lähtisin yksin kotimatkalle korkokiviltä. Halusin sanoa Tearille tunteistani mutta pelkään että pilaan ystävyytemme. Tear tuskin pitää minusta…
Huokaisin ja laskin pääni etutassujeni päälle ja katsoin ylös hopeahäntään. Minulla oli kova ikävä kotiin ja pentujeni luo. Minulla oli ikävä ystäviä, mutta tiesin että minun tuli ikävä myös tätä outoa kolmikkoa. Ja tiesin myös ettei tämä olisi viimeinen tapaamiseni heidän kanssaan. En olisi tavannut Tearia ikinä ellei sille olisi erityistä tarkoitusta. Kaikella oli tarkoitus nykyään. Kaikki oli vaakalaudalla.

-Olen Aamukaste… En Aamutassu… hän sanoi ja katsoi muualle.
-Hienoa! Olen iloinen! huudahdin ja katsoin siskoani jonka poskille valui kyyneleet, -Aamukaste..? Mikä on?
-ETKÖ SINÄ TAJUA?! Etkö oikeasti tajua… Olen aivan yksin. Aina. Istun ja odotan että tulet luokseni. Istut viereeni. olisimme vain kahden. Mutta aina sinä kävelet ohitseni. Silloin toivon tervehdystä. Pientä elettä siitä että tiedät minun olevan elossa. Mutta ei. Silmäsi kimmeltäväåt innosta. Toivon että se johtuisi siitä että näet minut pitkän päivän jälkeen. Mutta ei. Tiedät että jotain tapahtuu. Toivon että se olisi pieni hetkii kanssani.Että odottaisit sitä. Mutta saan huomata että se kuuluukin jollekkin muulle. Sinä kuulut jollekin muulle. Toivon vaan että olisit siskoni. Toivon todella että joku päivä pysähdyt eteeni ja kerrot iloista ja suruista. Elämästäsi. Ei minulla ole muita. Sinut vain. Siksi minä toivon. Joka päivä. Joka hetki. Että olisit vain siskoni.


Avasin silmäni ja olin avaralla maastolla. Ilmassa tuoksui yrttien ja kasvien hajuja. Maa näytti koskemattomalta ja vihreässä ruohossa tuikki tähdet. Olin selvästi Hopeahännän mailla Tähtiklaanin luona.
- Minttulehti! Olet palannut, maukaisi joku takanani.
Käännyin ja näin kaksi outoa kissaa. Minulle he olivat tuttuja muut varmaan olisi pelästynyt niitä. Toisella ei ollut kasvonpiirteitä ja hänen nimensä oli Kasvoton. Hän oli monta kuuta sitten ilmestynyt uniini mutta kadonnut yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Toinen kissa oli Daniela. Daniela joka ilmestyi, katosi, kuole ja nousi aina kun vähiten odotin. Kaksi hyvin epätodellista kissaa joiden takia tunsin itseni hulluksi.
- Noniin alkakaapa selittää! huudahdin, - Miksi te vainoatte minua? Mitä haluatte sanoa..?
- Me koitamme auttaa sinua. Vaikeita aikoja on tulossa. Kasvoton yritti tavoittaa sinua unien kautta mutta unohdettua hänet hän ei voinut enää auttaa. Siksi minun kuului tulla suojelemaan sinua todelliseen maailmaan, Daniela selitti.
-Okei ehkä sä autoit mua mutta en ymmärrä. Eikö kaikki ole nykyään hyvin? Mistä haluatte varoittaa.
- Tiedäthän että veri, tuli, raivo ja tuska on tulossa. Parantajan ennustuksen on käyvä toteen. Ei ole enää paljoa aikaa.
- Mitä?! EN YMMÄRRÄ! Miksi kerrotte minulle? Miksi ei tammilehdelle?! MITEN LIITYN MIHINKÄÄN?! huusin.
- Ei ole aikaa. Aika loppuu. Se pysähtyy. Yritä selvittää mikä on tarkoituksesi… Ehkä silloin ymmärrät… Kasvoton sanoi.
Molemmat haihtuivat ilmaan. Katselin vielä ympärilleni. Mitä oli muka tapahtumassa… Jäkälä oli voitettu. Kaikki olisi hyvin. Miksi Tähtiklaani olisi näin rauhallinen jos uhkaisi vaara. Tähtiklaani ei jättäisi pulaan.




Katsahdin Teariin tuikkivin silmin.
- Minulla on kolme hyvää ystävää. Taivastuuli, ja kaksi kollia. Nokiturkk ja Tihkuviiksi. Nokiturkki ja Taivastuuli rakastuivat toisiinsa. Ajattelin silloin että minunkin pitäisi. Samoin Tihkuviiksi. Ja me pidimmekin toisistamme oikeasti. Mutta se oli ohimenevää. Olimme silti yhdessä koska luulimme sen olevan velvollisuus.
Näin miten jotkut tekevät mitä tahansa saadakseen toiselta rakkautta. Sain kolme pentua minun vanhan mestarin ja klaanin päällikön kanssa, vaikka en olisi halunnut. En halunnut alkaa emoksi heille, koska Vatukkatähti ei ollut se jonka kanssa halusin pentuja. Hän ei saanut rakkauttani vaikka luuli, että niin tapahtuisi kun saisin pennut. Vatukkatähti teki virheen, sillä en voisi sellaisen teon jälkeen ikinä rakastaa häntä. Mutta rakastimme pentujamme ja siksi Vatukkatähti ansaitsi paikan ystävänäni.
Tihkuviiksi ei yksinkertaisesti hyväksynyt sitä, ettei pennut olleet hänen. Hänen rakkautensa hiipui minua kohtaan nopeasti, mutta koitimme olla näyttämättä asiaa muille. Minuun sattui paljon koska luulin edelleen, että minun pitäisi rakastaa häntä ja hänen minua.
Lopulta halusin vain pakoon. Luulin että jos lähden unohtaisin hänet ja Vatukkatähden. Silti saan nyt huomata sinua katsoessani, että muistan he paremmin kuin hyvin. Tajuan paljon rakastin Tihkuviikseä ja paljon Vatukkatähti rakasti minua. Rakastuin vaikka lähdin pakoon rakkautta...
Katsoimme toisiamme silmiin ja kyyneleet valuivat poskilleni.Minä rakastin Tearia. Minä todella rakastin.
- Mutta silti tiedän etten saisi rakastaa, naukaisin vielä ja nousin ylös.
Lähdin kapuamaan alas paikkaan jossa olimme sopineet näkevämme Willowin ja Wheatin. Koitin olla itkemättä. Kaikki oli liian sekaisin. Miksi rakastuin Teariin? Minulla odotti kotona Tihkuviiksi...
- Minttulehti ole kiltti ja odota, Tear sanoi ja pysähdyin.
Tear kiersi eteeni hymyillen ja puski minua kevyesti.
- Minä ymmärrän sinua, Tear aloitti.
- Mutta sinä et rakasta minua, sanoin ja painoin katseeni.
- Et tiedäkkään kuinka paljon rakastan sinua, Tear sanoin ja katsoi minua suoraan silmiini.
Nostin katseeni tuohon. Olin ihan hiljaa ja estelyistäni huolimatta kyyneleet vierivät poskilleni.
- Sinä et saa. Me olemme eri maailmoista. Olen klaanikissa ja sinä et. Tähtiklaani ei sallisis sitä, naukaisin.
- Mutta minä haluan. Haluan rakastaa sinua ja olla kanssasi. Olen valmis jopa liittymään klaanisi jos se vaatisi sitä. Olisin valmis jättämään Willowin ja Wheatin. Olen valmis luopumaan seikkailuista heidän kanssaan. Olen valmis luopumaan kaikesta jotta saan nähdä sinut joka päivä vierelläni.
- Mutta sinä et saa! huusin ja lähdin juoksemaan alas välittämättä sen vaarallisuudesta.








Astein piikkihernetunnelista leiriin. Kaikki tuoksut ja hajut tulvahtivat sieraimiini. Niin monet muistot palasivat mieleeni. Katsoin allani olevaa maata jonka olivat polkeneet monet sukupolvet kovaksi. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista mutta silti kaikki oli muuttunut. Kuin muistaisi kaikki nuo tassunjäljet hiukassa, mutta silti en olisi ikinä nähnytkään niitä. Kuin jokainen kissan tuoksu olisi minulle ennestään tuttu mutta silti en voinut päätellä kelle se kuului. Kuin kaikki ne äänet joita olin kuunnellut koko ikäni olisi vieraita.
Astelin hiljaa eteenpäin. Aluksi kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota vaan luuli, että olin vain metsästämästä tullut soturi. Katselin ympärilleni hymyillen ja tunsin silmäni kostuvan. Tajusin kuinka ikävä minulla oli.
Sitten näin yhden kissan nauravan Kuunkajon kanssa suurkiven edessä. Pysähdyin ja kyyneleet valuivat poskilleni. Kuunkajo sanoi jotain hämmästyneenä ja Taivastuuli kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. Hetkeen emme kumpikaan liikkuneet mutta sitten ryntäsimme toisiamme kohti molemmat itkien.
- MINTTULEHTI! ystäväni huusi ja kissat kääntyivät katsomaan, - Sinä olet palannut!
Kaaduin maahan kun Taivastuuli loikkasi puskemaan minua.
Kissoja loikki luoksemme iloisena tervehtimään ja koitin vastailla mahdollisimman hyvin. Pyyhin nopeasti kasvoni ja tähyilin ympärilleni pentuja ja Aamukastetta.Taivastuuli lähti raahaamaan minua kohti Nokiturkkia, mutta estin hänet.
- Ensin pennut ja Aamukaste, sanoin.
- Mistä voit tietää hänen nimensä?! Taivastuuli hämmästeli.
- Kerron myöhemmin, sanoin ja lähdin kohti oppilaspesää.
Kun olin melkein perillä pesästä työntyi kaikki kolme.
- EMO! Olet palannut! Tuulitassu naukui.
He kaikki hyppäsivät kimppuuni.
- Minulla oli teitä kova ikävä, sanoin ja nuolaisin Nokkostassun päälakea.
- Meilläkin sinua, hän vastasin kehräten.
Joku tökkäsi minua takaa päin ja käännyin ympäri. Huudahdin kun näin Vatukkatähden lärvin parinsentin päässä omastani. Aamukaste naureskeli hänen takanaan Karpalokynnen ja Pihkasilmän kanssa. Tönäisin Vatukkatähden sivuun ja ryntäsin puskemaan Aamukastetta.
- Mites menee sisko? kysyin viristäen. Viime tapaamisesta ei ollutkaan kauaa.
- Minttulehti! kuului taas huuto takaani. Ääni kuului Tammilehdelle.
- No moi, sanoin ja puskin nopeasti parantajaa.
Katselin ympärilleni. Missähän Tihkuviiksi ja Nokiturkki mahtaa olla? No kysymykseeni sain pian vastauksen kun joku loikkasi kimppuuni takaapäin. Nokiturkin ärsyttävä haju tulvahti nenääni ja pyristelin vastaan.
- Sä olet palannut! kolli sanoi ja loikkasi kauemmas.
- Jep, sanoin ja käännyin katsomaan tuota.
Tihkuviiksi seisoi hänen vieressään hieman vaivaantuneena.
- Hei, sanoin hiljaa ja tuo vastasi puskemalla minua.
- Minttulehti saat luvan kertoa kaiken! Pihkasilmä huudahti.
- Kyllä mä kerronkin. Heti kun olen saanut paljon ruokaa ja hyvät yö unet, sanoin kehräten.
- Pitihän se arvata, Nokiturkki murhti.
Katsoin kaikki ystäviäni hymyillen. Oli ihanaa olla taas kotona.

Nimi: Haukka
Kotisivut: http://soturikissa555.suntuubi.com/

14.09.2013 11:08
Linkinvaihto?

Nimi: Vivi
Kotisivut: http://neljankaanin.suntuubi.com/?cat=1

26.08.2013 15:20
Kävisikös linkinvaihto? =) jos käy vastatkaahan viekkuumme kiitos =D

Nimi: carva
Kotisivut: http://warriorcatzzie.suntuubi.com/

29.07.2013 18:29
Linkinvaihto? Vastaa Warriorcatzzieen :)

Nimi: Miry

25.07.2013 02:09
Katsahdin Teariin tuikkivin silmin.
-Nuorempana minulla oli kolme hyvää ystävää. Taivastuuli josta olen puhunut ja heidän lisäksi kaksi kollia. Nokiturkki ja Tihkuviiksi. Ajan mittaa huomasin Nokiturkin tunteet Taivastuulta kohtaa ja luulin, että minunkin velvollisuus olisi rakastaa. Tihkuviiksi oli minulle läheinen ja oletin sen olevan sitä mitä elämältä halusin. Luulin että minun kuului rakastaa häntä. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan ettei se ollut oikeaa. Huomasin että toiset tekee mitä tahansa ansaitseekseen toisen rakkauden, tai koitti ottaa sen jopa väkisin. Minun entinen mestarini Vatukkatähti teki näin... Minä sain kolme pentua... Niin, minulla on kolme pentua joit minä rakastan yli kaiken. Silti en voi rakastaa Vatukkatähteä vaikka se olisi ollut parempi pennuille. En voinut myöskään rakastaa Tihkuviistä, koska hän ei kyennyt rakastamaan pentujani. Hän katsoi vain Vatukkatähteä kadehtien. Kun pääsin pois pentutarhasta ja pennuistani tuli oppilaita halusin päästä pois hetkeksi. Halusin tuntea miltä tuntui kun olin vielä oppilas. Ei tarvinnut huolehtia rakkaudesta. Mutta se ei mene niin. Aidosta rakkaudesta ei tarvitse huolehtia. Sen tuntee. Minä tunnen...
Katsoimme toisiamme silmiin ja kyyneleet valuivat poskilleni.Minä rakastin Tearia. Minä todella rakastin.
- Mutta silti tiedän etten saisi rakastaa, naukaisin vielä ja nousin ylös.

Nimi: Miry

23.07.2013 04:07
Koska Musti -.-

Mintun matka

Kuljin nopeasti metsän poikki kaksijalkalaan. Olin todella innoissani ja nautin luonnon äänistä, koska tiesin ettei hetkeen tule kuulemaan niitä.
Matkani alkaisi kaksijalkalasta ja siitä jatkaisin sen takaisin kaupunkiin josta Jäkälä oli kotoisin. Sieltä lähtisin seikkailemaan kohti Varjoklaanin reviirin takaisia alueita ja sieltä palaisin korkokivien kautta kotiin. Matka olisi pitkä mutta aikaakin oli paljon. Odotuksia matkalle minulla oli paljon. Halusin tavata uusia kissoja ja oppia uusia tapoja. Vaaratkin olisivat okei, nehän kuuluvat seikkailuun. Toivoin myös näkeväni vanhoja tuttuja, kuten Mimin. Mietin usein mitä hänelle mahtoi kuulua, kun hän oli lähtenyt takaisin kaksijalansa luo.
Vihdoin metsä alkoi harvenemaan ja sain näkyviini kaksijalkalan suuren nurmi alueen. Yleensä, niin kuin tänäänkin, nurmi oli täynnä kaksijalkoja ja koiria outojen huopien päällä syömässä. Koirat olivat onneksi yleensä kiinni, ja nekin jotka eivät ei edes huomanneet minua.
Muistan tämän nurmen nimittäin aikaisemmista käyntikerroista joita oli muutama. Poikkesin tässä välillä saalistus retkillä, sillä pikku eläimet tykkäsivät varastaa kaksijalkojen ruokia, ja niiden hajut johdatti minut tänne.
Nyt minun ei täytynyt kääntyä takaisin ja lähteä leiriin. Toisaalta se oli aika haikeata, kun ei ollutkaan yhtäkkiä paikkaa minne mennä. Ei ollut ketään vieressä tukemassa… Taikka haisemassa. Mutta toisaalta minun edessäni odotti koko maailma. Tällä kertaa en aikonut lähteä hirveän kauas metsästä, mutta kyllä vielä joskus.
Loikin nurmen poikki kohti sitä aluetta missä olin tavannut Papun ja Viirun. Aijoin tavata heidät vielä tänään ja kysyä hieman neuvoja miten pääsen kaupunkiin. Tavoite olisi päästä tänään kaupunkiin ja oleskella siellä pari päivää.
Yhden pikku auringon alla näin ruskean pienen kissan peseytymässä, joten päätin kysyä häneltä tietääkö missä Papu ja Viiru asustaa. Kissa katsahti minuun kysyvästi vihreillä silmillään huomatessaan saapumiseni ja nousi seisomaan.
- Hei! naukaisin, - Tunnetko sellaisia kissoja kuin Papu ja Viiru? kysyin reippaasti.
- Totta kai tunnen heidät. He asuvat naapurissani. Haluatko että vien sinut heidän luo? kissa sanoi ja lähti kohti yhtä kaksijalan pesää.
- Kiitos kyllä! sanoin ja seurasin kissaa.
Pääsimme pesän luokse. Se oli suuri ja uhkaavan näköinen. Kissa pujahti sisään oudosta läppäluukusta ja viittoi minua seuraamaan. Katsoin luukkua kauhuissani. Oliko tuo tosissaan? En halunnut tehdä lähempää tuttavuutta kaksijalkoja kohtaan. Kissa odotti kärsivällisenä luukun toisella puolella.
Ota tämän uuden oppimisen kannalta… Ajattelin ja ahtauduin sisälle. Jääkylmä, ja kova maa tassujeni alla tuntui hirveältä. Pesän seinät olivat valkoiset ja maa jolla seisoin tummaa.
- Tule jo! naaras kissa huuteli jonkun kulman takaa.
Hiippailin oudon hajuisen huoneiston läpi takaisin saman laiselle luukulle mutta se johdatti pesän taakse. Änkeydyin taas ulos ja huohotin. Kaksijalkojen pesät olivat hirveitä! Onneksi ei tarvinnut palata takaisin sisälle vaan kissa johdatti minut aidan ali toiseen puutarhaan. Siellä istuivat Viiru ja Papu sievässä rivissä… Jos kahden kissan riviä voi edes sano riviksi… ja jos sievä tarkoittaa sitä että toisen ryhti on huono ja toinen hurisee kuin viimeistä päivää.
- Minttulehti! Papu huudahti ja loikkasi pystyyn.
- Moro! sanoin ja tepastelin kaksikon luo.
Ruskea kissa sanoi hyvästit ja katosi taas toiseen puutarhaan. Katselin ympärilleni samalla kun kuuntelin sisarusten kuulumisia.Niitä oli paljon ottaen huomioon se, että olimme tavanneet eilen.. Puutarha oli suhteellisen pieni ja kasvit haisivat oudoilta ja voimakkailta.
- Noh.. Onkos sinun taas kiire klaaniin? Viiru kysyi innokkaasti.
- Eip! Siksi tulinkin. Olen menossa matkalle yksin ja aloitan sen läheisestä kaupungista… Tulin kysymään reittiohjeita teiltä, kerroin iloisesti.
- Kaupungista…? Se ei ole turvallinen paikka…. Papu sanoi hiljaa ja synkästi.
- Siellä pelataan Peliä, sanoi Viiru.
Katsoin noita kummastuneena mutta kumpikaan ei suostunut kertomaan mikä tämä peli oikein oli. Noh olin lähdössä seikkailuun ja seikkailuun kuuluu vaarat yhä edelleen. Tässä oli ensimmäinen ja päätin tarttua tilaisuuteen.
- Pah. Minä otan selvää Pelistä… mumisen ”hyvin” itsevarmasti.
Lopulta sain Viirun ja Papun kertomaan reitin kaupunkiin. Saattamaan he eivät tulleet. Hieman pettyneenä lähdin matkaan. Kaksijalkoja ei ollut paljon liikkeellä ja koiratkin oli näin päivisin sisällä. Ohitin matkallani oudon aidatun alueen jonka sisälle juoksenteli paljon kaksijalkojen pentuja.Seisahduin katsomaan paikkaa ja ohi kulkeva kissa kertoi paikan olevan päiväkoti.

Jatkettuani matkaa ja kun aurinko alkoi laskemaan minä saavuin vihdoin kaupunkiin. Suunnitelmaani kuului, että viipyisin täällä parisen päivää. Tänään minä etsisin mukavan paikan jonne käpertyä ja seuraavana päivänä ottaisin selvää Pelistä.
Kävelin suurien rakennusten lomassa, enkä nähnyt ainuttakaan kissaa missään. Yhden tai kahden rottaa näkyi, ja pari hiirtä sain napattua illalliseksi. Lopulta löysin myös hämäriltä kujilta suojaisan kolkan juuri kun alkoi satamaan. Käperryin oudon pehmeän laatikkomaisen hökötyksen lattialle ja aloin nukkumaan.
Unessani seisoin suurella kukkulalla ja edessäni hopeahäntä loisti kirkkaammin kuin koskaan ennen olen nähnyt. Katselin sitä hämmentyneenä ja ihaillen kun takaani kuului yskäisy. Käännyin ympäri ja näin oudon harmaan kissan jonka lävitse tähdet loistivat.
- Oih… Minttupentu vihdoin tapaamme, outo kissa sanoi silmät kiiluen.
Tajusin pian että hän itki.
- Öm.. Olen MinttuLEHTI ja… miksi itket? kysyin hämilläni.
- Anteeksi, totta kai, et ole enää mikään pentu. Näin suurelle matkallekin lähdit.
Odotin kärsivällisenä että ukko kertoisi kuka on ja mitä teki unessani.
- Ja minä olen Pakkanen, Pakkanen sanoi.
Katsoin Pakkasta hölmistyneenä. Nimi ei kertonut minulle mitään. Ei yhtään mitään. Tai siis joo pentuni mutta ei tuo kissa edessäni ollut Pakkastassu.
- Olen isäsi.
Pakkanen… Emon tarinat… ISÄNI!!! PAKKANEN!!! ULJAS LEGENDA!!! Edessäni… Enkä tajunnut ollenkaan. Tapasin isäni!!!
- Isä, sanoi koska se oli ainoa mitä osasin tuossa tilanteessa sanoa.
- Minä tuon sinulle viestiä Tähtiklaanista, hän sanoi hymyillen ja samalla itkien.
- Mikä se on? kysyin oudoksuen.
Samalla aloin itsekkin itkemään ja heittäydyin puskemaan isääni. Pakkanen luonaisi päälakeani.
- Tähtiklaani kunnioittaa tekoasi lähteä seikkailuun vaikka se onkin epätavallista soturilta. Sinä kuitenkin keräät samalla tietoa, joka voi olla suureksi avuksi kaikille klaaneille. Sinun pitää kuitenkin ymmärtää että asiat ovat varmasti muuttuneet kun palaat metsään. Niin sinä kuin klaani ja ystävätkin muuttuvat… Kaiken aikaa. Tapaat kiinnostavia kissoja. Toivottavasti ei liian kiinnostavia. Niin ja sinun pitää tietää, ettei Tähtiklaani tiedä kaikkea. Se ei voi ennustaa koko tulevaisuutta, koska niin kuin sanoin kaikki muuttuu koko ajan. Kohtaat vaaroja, mutta uskon että selviät niistä. Käytä viisauttasi kiperissä paikoissa. Olemme aina tukenasi… Minä vaellan taivaalla ja etsin sinut aina…

Ja niin mitenkäs muutenkaan tällaiset tämmöiset tietoinfo paketit joissa tapaat ensimmäisen kerran isäsi voisikaan loppua kuin heräämiseen? Kuulin hirveää jyskettä edestäni ja silmäni rävähtivät auki. Oli keskipäivä ja edessäni oli pieni valkoinen naaraskissa. Se katsoi minua läpitunkevilla keltaisilla silmillään ja pinkaisi sitten juoksuun. Nousin ylös ja juoksin perään mutta naaras oli jo kadonnut. Tuhahdin ja istahdin siistiytymään.
Kauaa en paikallani pysynyt vaan lähdin kuljeskelemaan syvemmälle kaupunkiin. Se näytti sellaiselta kuin olin kuvitellut: Reunoilta hyvin kaunista, joka puolella puistoja ja kaksijalkoja, syvemmältä taas kivistä, mutta olihan siinäkin oma hohtonsa. Joka puolella oli valoja ja ääniä. Kissojakin. Koiria ei missään ja hiiriä oli paljon. Samoin rottia.
Tutkiskelin erästä suurta hirviötä kun takaani kuului askelia. Käännyin ympäri ja näin ruskean tutun näköisen kissan edessäni.
-Hei! hän naukaisi innokkaasti ja tuli luokseni.
-Öö terve? sanoin hämilläni.
-Tuo on bussi, naaras kertoi ja katsoi hirviötä. - Pienemmät ovat autoja. Siis tuollaiset, naaras selitti ja huitaisi hännällään kohti tavallista hirviötä. - Ja minä olen Daniela.
- A-ai. Minä olen Minttulehti, kerroin.
Daniela katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.

Tylsistyin myös kaupungin tutkimiseen ennen pitkää ja palasin takaisin kohti leiriytymä paikkaani. Iltakin oli jo saapumassa enkä ollut kuullut pihaustakaan Pelistä. Jos Viiru ja Papu olivat kuulleet joltain pöpipäältä juoruja.
Kun olin saanut metsästettyä pari hiirtä ruuakseni, kuulin askelia takaani. Näin kaksi aivan identtisesti samannäköistä kissaa jotka kipittivät luokseni. Jopa heidän jalat kulkivat samaa tahtia. Kissat olivat vaaleita ja heidän kasvonsa, tassunsa ja hännän pää oli ruskea. Molemmilla oli ruskeat silmät jotka kiiluivat viekkaasti.
- Heipähei uusi katti. Miten menee? kysyi toinen.
- Tulimme varoittamaan sinua, sanoi toinen.
Ennen kuin ehdin vastaamaan, he jatkoivat yhteen ääneen: - Peli alkaa pian ja sinun kannattaa mennä.
- Öm? Kertokaa minulle ensin mikä on Peli? Mitäs siinä edes pelataan?
- Elämästä, hengestä, tappamisesta, sellaisesta kaikesta.
- Olen muuten Laululintu ja tuo on Linnunlaulu, ilmoitti toinen… En ole enää varma kumpi.
Ja ennen kuin sain edes suuta auki hämmennyksestä saati puheesta, minua raahattiin kohti kaupungin keskustaa. Tajusin aika pian että menimme väärään suuntaa. No nuo kaksi huomasi että huomasin ja raahasi kovempaa.

Raahauksen jälkeen olimme pimeällä likaisella kujalla joka oli täynnä kissoja. Joka puolella haisi puhdas pelko. JOKA PUOLELLA. Roskisten päälle edessämme istui todella suuri valkoinen kissa jonka silmät kiiluivat punaisina. Kujan ulospääsyjen luona oli vartioimassa monta kissaa, samoin katoilla.
- Tervetuloa Peliin, Valkoinen kissa naukaisi, - Tänään näyttää olevan pari uutta liittyjää. Selitän idean ja säännöt. Eli tämä on helppoa. Te juoksette karkuun ja minun joukkoni jahtaa. Voitte yrittää pois kaupungista tai piiloutua, molemmat ovat hankalia. Nyt ihmettelette varmasti miksi? Se on yksinkertaista. Joukkoni ja minä syömme kissan lihaa ja pidämme näin kaupungin kissa kannat kurissa. Minäkin lähden Peliin mukaan ja en ole asettanut joukoilleni sääntöjä, eli he saavat tehdä mitä tahansa teille mitä haluaa. Yleensä se on syömistä, luonnollisesti. Jos piiloudut ja selviät aamuun voit olla varma, että päädyt tänne huomennakin. Jos taas jotenkin ihmeellisesti löydät tiesi pois, olet selvillä vesillä. Saat käyttää kaikkia reittejä, maan alla, maan päällä ja katoilla. Etu matkaa saatte sen aikaa kun tämä hiiri elää. Nyt toivotan hauskaa Peliä.
Puheen loputtua aukio puhkesi sekasortoon. Kissat ryntäsivät tiehensä mahdollisimman nopeasti. Kaikki. Niin katoille, kujille, kuin viemäriinkin. Kaikki muut paitsi minä. Minä jäin tuijottamaan tuota outoa kissaa leipäluukku auki. olin niin hämmentynyt etten saanut puhuttua tai jalkoja liikkeelle.
Valkoinen kissa kohtasi katseeni punaisilla silmillään ja hymyili.
- En olekaan ennen moista nähnyt. Naaras antautui heti, hän sanoi kylmällä äänellään ja nousi.
Kissa päästi hiiren joka juoksi pakoon. Kissat ryntäsivät kujanpäistä ja katoilta liikkeelle, kissojen perään. Valkoinen jättiläinen tarkasteli minua. Karvani nousivat pystyyn ja sain jalat toimimaan ja peräännyin kunnes törmäsin seinään.
- No heräsihän suojeluvietti. Taitaa vain olla myöhäistä sanoi kissa ja tuli luokseni paljastaen hampaansa.
Painauduin seinää vasten ja hengitykseni kiihtyi. Haistoin oman pelkotuoksuni. Kissa tuli vain lähemmäksi ja lopulta haisteli kaulaani.
- Sinussa onkin hieman syötävää, tuo kehräsi ja nuolaisi kaulaani.
- Anteeksi sanoitko minua lihavaksi?
Punasilmä hirviö tuijotti minua hetken hämillään kun sähisin jokainen karva pystyssä.
- Puhu vain omasta puolestasi! kiljuin.
Kolli toljotti vielä hetken ja repesi sitten totaalisesti. Sitten hän vakavoitui.
- Enhän toki sanonut LIHAVAKSI vaan hieman pulleaksi. Se on aina plussaa.
Suutuin todella ja loikkasin valtavan kollin kimppuun. Raavin tuon lapaa ja vatsaa mutta kolli ei paljoa reagoinut vaan törkkäsi minut maahan yhdellä tassulla. Kolli heittäytyi päälleni ja tarttui hampaillaan niskastani. Pelästyi kauheasti, koska Vatukkatähti oli aiheuttanut minulle traumat. Ulahdin lohduttomasti ja koitin päästä pakoon. Kolli nauroi suu täynnä karvojani.
- Tyhmä naaras. En minä noin rumaa ja ruuan näköistä halua, se sanoi.
En tajunnut heti vaan pelkäsin. Sitten kissa alkoi repimään niskaani tosissaan, kuin koittaisi saada koko ihon pois- Niinhän se halusikin. Taittaa niskani.
- IRTIII!!! Huusin ja yskin ja koitin rimpuilla.
Se vain sattui enemmän. Kolli repi kuin söisi todella isompaa tuoresaalista. Tosin minä olin nyt todella tuore.
Silmissäni alkoi hämärtymään ja lyhistyin kivelle makaamaan kun kollin hampaat repivät niskaani ja kynnet raapivat kylkiäni.
- Apua, kuiskasin, vaikka tiesin ettei kukaan kuulisi.
Yskähdin ja kurkustani lensi maahan epämukavasti jotain lämmintä ja tahrivaa. Koitin avata silmäni ja tajusin olevan verta. Hapuilin tassullani ympäriinsä samalla kun kolli yläpuolellani oli tekemässä viimeistä ja ratkaisevaa puremaa. Tai siltä se tuntui. Suljin silmäni kauhuissani mutta äkkiä kollin paino katosi päältäni. En tiennyt enää mistään mitään vaan luovutin ja nukahdin.

Herättyäni joka paikkaa särki. Etenkin niskaa. Kylkiäkin poltteli. Tunnustelin maata ja koitin nousta seisomaan mutta joku painoi minut hellästi makuulleni.
- Lepää nyt. Haavasi ei ole parantuneet, kuulin jonkun kollin äänen jostain.
Avasin silmäni ja näin harmaan sinertävän kissan edessäni joka tutki minua vaaleansinisillä silmillään. Kohdistin katseeni hänen ohitseen ja näin tumman harmaan kissan joka istui ja tuijotti niitylle. Sitten katselin missä olin. Se oli niityn vieressä sijaitseva pusikko. Makasi sammaleen päälle haavoissani hämähäkin seittiä.
- Ketä olette? kysyin käheällä äänellä.
- Shh, kolli sanoi, - Ole hiljaa minä kyllä kerron. Minä olen Tear, kujakatti ja tuo tuolla on Wheat. Joukossamme on myös Willow mutta hän on saalistamassa, Tear kehräsi hymyillen.
- Hei Wheat, sanoin hiljaa mutta naaras ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota, ei edes korva liikahtanut.
- Wheat ei puhu. Hän on… Hieman erilainen, Tear kertoi.
Nyökkään hämilläni ja katselen kollia. Hän näytti hyvin ystävälliseltä ja voimakkaalta. Kuin klaani kissa jota vai en tuntenut. Tai jotain tuttua olemuksessa oli mutta en saanut päähäni mitä. Hän oli jotain vaarallista, mutta myös suojaisaa kuin ystävä ja vihollinen samassa paketissa.
Wheat taas sitten… No siitä ei oikein ottanut selvää.
Pian puskaan työntyi se harmaa valkoinen naaras jonka olin jo nähnyt aikaisemmin.
- Tässä on Willow, kertoi Tear ja nyökkäsi kohti naarasta.
Nyökkään ja Willow työntää kuono eteeni hiiren. Ehkä ensimmäinen kerta elämässäni työnnän hiiren pois ja käperryn kerälle. Ehkä olisi joo paras vähentää syömistä… Mitä Tihkuviiksikin ajatteli… Tai nuo tuntemattomat… Meinasin ihan ruuaksi joutua.. Miten noloa! Tear oli pelastanut minut kun minua syödään.
- Noniin. Ole olut miltei kaksi viikkoa tajuttomana jouduin ruokkimaan sinua kuin lintuemo poikastaan joten sinun olisi nyt paras jauhaa tämä itse, Tear sanoi ja työnsi hiiren eteeni.
Willow tirskahti Tearin takana ja punastuin. Voin vaan kuvitella miltä se oli näyttänyt… ja tuntunut. Joten söin vähin äänin hiiren.
Nukahdin melkein heti syömisen jälkeen.

Taas heräsin. Ja eri paikasta. Jostain kaksijalkalasta. Haavat olivat suurin piirtein parantuneet ja nousin ylös venytellen.
- Huomenta, Tear sanoi ja tajusin tuon istuneen minun vierelläni.
- Hui!! kiljaisin ja loikkasin taakse päin.
- Rauhassa nyt vaan ruusunen, Tear sanoi kehräten ja nousi ylös.
- RUUSUNEN?! huudahdin tyrmistyneenä.
- Nukuit taas melkein kaksi viikkoa putkeen. Heräsit välillä syömään ja ottamaan lääkeyrtit. Niiden alaisina sinä nukuit.. Katsos Willowin kanssa päätettiin että sinun on paras vain nukkua. Olit niin riekaleina.
Olin todella kauhuissani. Olin nukkunut nyt melkein yhteensä kuun! Vain toinen kuu jäljellä… Ehdinkö seikkailla? Ehdinkö oppia uutta? Palata kotiin ajoissa?
- Mikäs on? Tear kysyi.
- Olen Minttulehti, Myrskyklaanin soturi joka on matkalla keräämässä uutta tietoa. Minulla oli kaksi kuuta aikaa mutta enää on jäljellä vain yksi. Mietin missä mahdamme olla?
- Me olemme yhdessä kaksijalkalassa Kaupungista pohjoista kohti.
Mietin hetken ja tajusin olevani hieman alle puoli matkassa. Jos käytän ajan oikein ehdin kyllä kotiin ennenkuin kaksi kuuta on kulunut. Toisaalta sain kerättyä vain puolet vähemmän tietoa. Ei voi mitään.
- Minun pitää nyt jatkaa matkaa, sanoin ja lähdin puskasta hieman ontuen.
-Odota! Tear huudahti ja loikki perääni.
-Olet auttaut tarpeeksi, minä jatkan tästä, sanoin hiljaa.
Kuljin kohti satunnaista kaksijalan pesää. Tear ei välittänyt vaan seurasi minua sinnikkäästi. Pysähdyin ärsyyntyneenä ja käännyin katsomaan kollin silmiin.
-Kuule, olen kiitollinen avustasi mutta haluan nyt jatkaa matkaa jotta ehdin näkemään ja kuulemaan kaikkea uutta, selitin hitaasti.
-Tiedän, Tear vastasi tuikkivin silmin.
-Joten anna minun olla! huusin ja jatkoin matkaa.
-Emmekö voisi tulla mukanasi? Tear kysyi.
Olin vastaamassa kun suuni loksahti auki. Näin tutun oranssi raitaisen kissan kauempana istumassa tummalla aidalla. Hän kääntyi katsomaan minua ja itsekin näytti hämmästyneeltä.
-MIMI! huudahdin iloisesti ja kyyneleet tulvahtivat poskilleni.
-MINTTULEHTI! Mimi hihkaisi ja loikkasi aidalta alas ja lähti juoksemaan luokseni.
Lähdin juoksemaan tuota vastaan. Emme huomanneet kumpikaan hidastaa vauhtia joten juoksimme suoraan toisiamme päin ja lensimme molemmat ojaan. Hyppäsin pystyyn ja puskin Mimiä.

Nimi: Musti

03.07.2013 02:23
SOTILLEEECV&/BYN(MU)I;=O?P`Å


^
Taivastuulen suku:

Emo: Katajahäntä- ruskeavalkoinen naaras jolla on siniset silmät; Tuuliklaanilainen.
Isä: Koivutähti- musta kolli jonka oikean silmän yli kulkee arpi. Silmät ovat vihreät; kuoli yrittäessään pelastaa parantajaa tippumasta rotkoon.
Sisarukset:
Tammilehti- pitkäkarvainen ruskeavalko-kirjava kolli jonka silmät ovat keltaiset; Myrskyklaanin parantaja.

Hopeahohto- hopeanharmaa naaras jonka turkissa on aaltoilevia juovia. Silmät ovat vihreät; Tuuliklaanilainen.
Sisarpuolet:
Koivutähden ja Kaislakäpälän pennut:

Soratassu- tummanharmaa raidallinen kolli jolla on turkoosit silmät; kuoli ensimmäisessä taistelussa Jäkälää vastaan.

Sumupentu- tummanmusta naaras jolla on keltaiset silmät; kuoli mäyrän hyökkäyksessä.

Tiukupentu- vaaleanruskea naaras jonka turkissa on valkoisia pilkkuja. Vaaleanvihreät silmät; kuoli mäyrän hyökkäyksessä.

Punapentu- punertava juovallinen kolli jonka silmät ovat siniset; kuoli mäyrän hyökkäyksessä.

Valopentu- valkoinen naaras jolla on keltaiset silmät; kuoli mäyrän hyökkäyksessä.


Kumppanit:
Epävirallisesti:

Storm- ruskea raidallinen kolli, jolla on silmiinpistävän oranssit silmät; kulkukissa.

Nokiturkki- vaaleanharmaa kolli jonka silmät ovat keltaiset ja hännänpää valkoinen

Pennut:

-punertava naaras jonka turkissa on tummia raitoja. Tassut, kuononympärystä ja raidat hännässä ovat valkoisia. Silmät ovat lilat.

-vaaleanruskea kolli jonka turkissa on valkoisia läiskiä. Silmät ovat taivaansiniset.

-tummansiniharmaa kolli jonka kuonon yläpuolella on valkoinen viiru, ja rinnuksessa on valkoinen revityn muotoinen läiskä. Silmät ovat oranssit.

Kasvattipentu:

Tähtiusva- mustan, valkoisen ja oljenvaalean-kirjava turkki. Silmät ovat tummansiniset; Viirun ja Hurricanen pentu joka eksyi emostaan päätyen metsään josta Taivastuuli löysi tämän.



Sisartenpennut:
Tammilehden ja Keltaturkin pennut:

Korppikatse- musta kolli jolla on keltaiset silmät ja pitkä häntä

Aamuhuurre- valkoinen naaras jolla on keltaiset silmät ja harmaita juovia

Pähkinäkynsi- leveälapainen ruskea raidallinen kolli jolla on terävät kynnet ja vihreät silmät

Isovanhemmat:
Kajatahännän vanhemmat:

Peuranaskel- vaalean ruskehtava naaras jolla on valkoiset tassut ja vihreät silmät; kuoli Jäkälän isän tapettua tämä.
Salamanisku- kellertävän ja tummanharmaan kirjava kolli jolla on vaaleansiniset silmät ja arpia kasvoissa; kuoli hukkuessaan.

Koivutähden vanhemmat:

Hopeakarva- hopeanharmaa kaunis naaras jolla on vihreät silmät; kuoli Varjoklaanin hyökkäykseen samassa taistelussa kun Apilapentu pakeni Jokiklaaniin.

Riekkojalka- voimakasrakenteinen valkoinen kolli jonka turkissa on punertavia läikkiä ja tummansiniset silmät; kuoli viheryskään.

Vanhempien sisarukset:
Katajahännän sisarukset:
Pihlajamarja- punaoranssi naaras jolla on vihreät silmät ja lovi korvassa; karkasi klaanista.

Koivutähden sisarukset:
Apilatähti- sokeutunut valkoinen naaras jonka turkissa on kermanvaaleita ja ruskeita läikkiä. Silmät ovat tummansinivihreät; kuoli tehdessään itsemurhan hyppäämällä rotkoon, jotta Pimeävirta saisi yhdeksän elämää.

Serkut:
Apilatähden ja Liekkiturkin pennut:

Kermakäpälä- kermanvaalea naaras jolla on oranssit silmät; kuoli taistelussa Jäkälää vastaan.

Tuiskutuuli- valkoinen kolli jonka etutassu on tummanharmaa. Silmät ovat vihreät; Jokiklaanin varapäälikkö.

Serkkujen pennut:
Kermakäpälän ja Raskasjalan pennut:

Apilaloimu- kermanvaalea naaras jolla on siniset silmät; Jokiklaanin parantaja.

Vesikynsi- vaaleanharmaa kolli jolla on turkoosit silmät

Tuiskutuulen ja Savupilven pennut:

Syksylehti- valkoinen naaras jolla on oransseja läikkiä ja keltaiset silmät.


Puolet keksin äsken xD

 

jos luet tän oot homo XD
©2018 WarriorStories - suntuubi.com