Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Hiiviskelin jäniksen tassujen lomassa. Se ei huomannut minua vaikka olikin niin jättimäinen, uskomaton. Näin kuvajaiseni puusta ja vierelläni seisoi musta kissa jolla ei ollut kasvoja.
- Kuka olet? kysyin arasti kasvottomalta. 
- Olen Kasvoton, Mielikuvituksesi tai vaikka Varjosi, vastasi moniniminen kissa.
Katsahdin jänikseen jonka alla seisoimme. Se oli punainen ja sillä oli suuret hampaat kuin koiralla. Se nökötti paikallaan ja katsoi taivaanrantaa puiden yli. Katsoin viereeni missä Kasvottoman piti seistä. Se ei ollut siinä mustana varjona. Katsoin surullisesti puuhun. 
- Oih! Kasvoton… Miten? sopersin katsoen mustaa hahmoa puun rungossa.
- Kysy itseltäsi, Minttutassu. Tämä on sinun unesi, Kasvoton naukui mystisesti.

- UNIKEKO HERÄÄ! Taivastassun ääni tunkeutui uneni sekaan.
- Ai uni! nau’uin ja nousin kömpelösti seisomaan. Ravistelin päätäni ja näkymä vaihtui normaaliksi. Olin oppilaspesässä, sammaleen päällä seisomassa. Jotkut oppilaat nukkuivat vielä sammaleillaan, eikä ihme, koska auringon säteitä ei vielä tunkeutunut taivaanrannan takaa. Hopeahännän viimeiset tuikkivat tähdet olivat korkealla taivaalla ja kuu näkyi himmeänä.
- Mitä sinä selität?! Nyt on aika nousta koska lähdemme kohta KUUKIVELLE! 
- Ainiin! Näin vain tosi outoa unta! Olen jo hereillä, maukaisin.
Juoksimme tassut liukuen märällä maaperällä. Nokitassu, Okakynsi, Tuliturkki, Vatukkakynsi, Saniaistähti ja Tammilehti hääräilivät parantajanpesän edustalla.
- Vaauuu. Ei kai me kaikki lähdetä korkokiville? Taivastassu kysyi hilpeänä.
- Ikävä kyllä, Tuliturkki vastasi, - Tai ei siis Tammilehti tule, mutta me muut kyllä.

Saimme pa-han makuisia yrttejä. Niillä meidän pitäisi jaksaa kuukivelle asti. Lähdimme suurin joukoin pois leiristä. Saniaistähti kulki ensimmäisenä, toisena Vatukkakynsi, sitten olin minä, Tuliturkki, Taivastassu, Nokitassu ja Okakynsi viimeisenä. Kuljimme puiden alla ja muistin omituisen unen. Jättäydyin Taivastassun ja Nokitassun vierelle. 
- Psst, sihahdin. – Oletteko koskaan nähnyt unta mustista kasvottomista kissoista?
- Oletko hullu?! En minä ainakaan ole nähnyt, Nokitassu ulvoi naurusta.
- Ole hiljaa möntti! Ai kasvoton musta kissa? Unessa? tiedusteli Taivastassu.
- Niin, niin juuri, naukaisin ja mulkaisin möntti-Nokitassua.
Taivastassu oli hiljaa, mietteliään näköinen. Nokitassu nauroi edelleen, mraauh!
- Ei… En ole nähnyt, naukaisi Taivastassu, mutta jatkoi nopesti kun näki minun ilmeeni, - Mutta muistaakseni kuulin klaaninvanhimpien joskus puhuvan, Kasvottomista.
Olimme hiljaa Nokitassun kanssa. Sydämeni hakkasi jännityksestä.
- Varmaan kaikki kasvottoman nähneet olivat hulluja! Nokitassu repesi taas nauruun.
- EI! Se oli kuulemma hyvä asia, Taivastassu selitti, - Se on hyvä asia että ei ole liian itsekäs mutta osaa ajatella myös itseään. Kasvottomat ovat kuin puhuva varjosi. Kissa joka osaa katsoa itseään ulkopuolelta näkee itsensä niin kuin muutkin näkevät hänet.
- Tuossa ei ole päätä eikä häntää! Nokitassu huudahti, - Ja kyllä Minttutassu on kauniinpi noin kuin kasvottomana.
Taivastassun selkäkarvat nytkähtivät ja minä tuijotin maata hämilläni. Sehän oli päivän selvää että Taivastassusta ja Nokitassusta tulee kumppanit ja Nokitassu sanoi MINUA kauniiksi.
- Juostaan kilpaa, sanoi Taivastassu kireällä äänellä.
Lähdimme juoksemaan nelipuuta kohti. Märällä nurmikolla luisti hyvin. Juoksimme kaikki kolme aukiolle äskeisen unohtaen. 
- Lääh… Minttutassu on aivan kurassa, Nokitassu nauroi.
- Pölvästi! raakuin.
Nauroimme siihen asti kun soturit tulivat luoksemme. Nousimme seisomaan ja seurasimme sotureita Tuuliklaanin reviirille.
- Nyt ei sitten naureta, Tuliturkki sähähti.
- Tuuliklaanista ei ole ollut haittaa mutta aina pitää olla varuillaan. Etenkin, kun meitä on näin monta, Okakynsi selitti.

Kuljimme hiljaisella nummimaalla, suut hieman raollaan ja maistelimme ilmaa Tuuliklaanin partion varalta. Korkokivet kohosivat edessäpäin. 
- Ei hajuakaan Tuuliklaanin partioista, onneksi! Vatukkakynsi naukui.
- Mutta… Mikä täällä lemuaa? Taivastassu kysyi.
- Nokitassu, vastasin.
Saniaistähti pysähtyi ja nuuhki ilmaa. – Pysähtykää!
Koko joukko pysähtyi kuin seinään. Kaikki tajusimme mikä täällä haisi. Edessä oli pieni oja, jonka takana oli pieni kaksijalkojen tallaama polku ja sen takana vielä ohrapelto. Ojassa kuului pieniä vikkeliä ääniä. Ne ei olleet riistan ääniä. 
¨- Rottia, kuiskasin jännittyneenä.
- Voiko ojan kiertää, tiedusteli Tuliturkki Saniaistähdeltä.
- Voimme kulkea tällä puolella ojaa, Saniaistähti naukaisi.
Kuljimme hiipien ojan viertä. Rottien katalat äänet kaikuivat kaksijalkojen tekemissä pienissä putkissa, joissa vesi pääsi kulkemaan. Rotat pysyivät kumminkin ojassa eikä tulleet häiritsemään meitä.

- Korkokivet, kuiskasi Varpustassu minulle kun saavuimme hiekkaiselle aukealle suurten vuorien edessä. – Ja tuossa on emosuu.
Katsoin aukkoa korkokivissä. Emosuu, ajattelin, sinne kohta.
- Vatukkakynsi, Okakynsi ja Tuliturkki tulette mukaani, Saniaistähti töksäytti.
- MITÄH?! Kiljahdimme Taivastassun kanssa yhtä aikaa. – Miksi me ei voida tulla?
- Te jäätte vahtiin, Tuliturkki esitelmöi. – Kun palaamme lähdemme takaisin. Nyt vartioitte ettei luolaan tule kukaan.
- Eikä, Nokitassu nurisi, - Haluamme mukaan!
Soturit huokaisivat. – Me menemme nyt. Tavataan tässä.
Soturit kulkivat luolaan hännät heiluen. Tuhahdin äänekkäästi ja istahdin mököttämään. Nokitassu hieroi hiekkaista maata tassullaan ja Taivastassu katseli punertavaa taivasta.
- Mennään tutkimaan paikkoja! Taivastassu hihkaisi.
- Me olemme vahdissa, empi Minttutassu.
- Senkin nössö! Nokitassu naukui ja käveli Taivastassun luo, - Minä ainakin tulen.
- Äh.. Odottakaa sitten! naukaisin ja juoksin kaksikon perään.

Katselin kallion karheaa pintaa. Kun kuljimme iltahämyssä kallion viertä. Täällä saattoi erottaa vaikka mitä hajuja: Riistaa, kissoja, kaksijalkoja ja yrttejä. Hiekka hieroi anturoita, mutta välillä terävä kivi tuntui ikävältä.
- Oletteko koskaan miettineet miltä tuntuisi koskea toisen kieltä omallaan? Nokitassu kysyi ja pysähtyi.
Vilkaisimme Taivastassun kanssa toisiamme ja puistelimme päätämme.
- Siinä tapauksessa, Taivastassu, kieli ulos! Nokitassu naukaisi komentavasti.
Katsoin epäuskoisena kun Taivastassu työnsi kielensä ulos ja Nokitassu käveli hänen luokseen. Hän lipaisi Taivastassun kieltä omallaan! 
- Ällöt, mumisin ja katsoin kun kaksikko katsoi toisiaan silmiin.
- Heh… Koitetaan kiivetä vuorta ylös! Nokitassu huudahti ja meni kallion seinän viereen.
Seurasimme perässä. Laitoin tassun pienelle halkeamalle ja takatassun toiselle. Ponnistin ylös ja roikuin kalliossa noin hännänmitan päässä maasta. Siirsin etutassun ylöspäin ja ponnistin taas. Nokitassu kiisi ohitseni mutta Taivastassulla kesti hetken. Jatkoimme sitä rataa kunnes olimme pienelle tasanteelle. Katsahdin alas ja minua huippasi. Alas oli kolme ketunmittaa matkaa.
- Miten päästään alas? mylväisi Nokitassu.
- Hypätään, ehdotti Taivastassu.
- Eeeeh… En olisi niin varma, mau’uin.
Katselimme alas ja Taivastassu ponkaisi ilmaan. Puristin silmät kiinni, mutta kuulin vain hennon tömähdyksen. 
- Hypätkää! Ei se satu! Taivastassu huusi maasta.
Tein työtä käskettyä ja hypähdin maahan. Tömähdin kevyesti maahan ja hiekkapöly pöllysi ympärillä. Yskin hetken sitä mennessä keuhkoihini, mutta sitten katsahdin ylös Nokitassuun.
- E-En uskalla! Nokitassu valitti.
- Itse keksit kiivetä sinne, Taivastassu naukui.
Nokitassu ponkaisi suureen hyppään ja loikkasi meidän taaksemme. 
- Vau! huudahdin.
- Mennään takaisin, ennen kuin he tulevat takaisin! Taivastassu sanoi.

Istuimme hetken kivillä emonsuun edessä ja odotimme sotureita. Kohta he ilmestyivätkin luolasta pirteinä. 
- Oliko makoisat unet? tuhahdin Varpuskynnelle.
- Kiitos kysymästä, oikein hyvät.
Lähdimme heti kävelemään takaisin päin. Haukottelin makeasti. Olin rättiväsynyt, tomuinen kuin kaksijalkojen turkit ja nälkäinen kuin susi. 
- Huaaaah! En millään jaksaisi kävelle… Nokitassu valitti ja lösähti puskaan istumaan.
- Saniaistähti… Voisimmeko yöpyä täällä ja palata huomenna leiriin? Tuliturkki kysyi.
- Kyllä se minulle käy. Okakynsi ja Vatukkakynsi? Kävisittekö metsästämässä? Saniaistähti kysyi.
- Toki! 
Istahdin Nokitassun ja Taivastassun seuraan. Huomasin Nokitassun lavassa olevan haavan.
- Onko tuo kipeä? kysyin ja kosketin hennosti haavaa nenälläni.
- Eh… kai sitä vähän kirveltää, mutta ei paljoa, Nokitassu sanoi hammasta purren.
Aloin nuolemaan haavaa hellästi ja Nokitassun veren maku tulvahti suuhuni. Sillä välin kun nuolin ystäväni haavaa Taivastassu haki sammaletta. Kun hän palasi hän paineli sammaltuppoa haavaa vasten.
- Kiitos, Nokitassu kehräsi ja kävi makuulle.
Kaksi soturi palasi ja jakoi vähäisen saaliin matkalaisille. Popsimme puskan alla riistamme. Haukottelin makeasti ja painauduin Taivastassun ja Nokitassun väliin. Suljin silmäni ja nukahdin heti.

- Kasvoton! hihkaisin kun kävelin tuttua polkua punaisen jäniksen vajossa.
Kasvoton kääntyi kai katsomaan minua, en tiedä koska hänellä ei ollut silmiä.
- Tervehdys, naukui hän ja istahti sinisen sammaleen päälle.
Kuljin hänen viereensä ja istahdin.
- Kuulin että sinä olisit minä, sanoin.
- Sen tietää ainoastaan yksi kissa.
Olin hiljaa. En kysynyt kuka koska tiesin mitä hän vastaisi. Hetkinen minä tiesin. Minä tiesin. Hymyilin tuolle heikosti, kun istuimme jäniksen käpälän varjossa.
- Varo häntää suomuista ja silmiä hohtavia. Tämä ei ollut enneuni vaan varoitus. Varoitus jonka me tiedämme, Kasvoton naukui ja katosi.
- HEI! KASVOTON! ÄLÄ JÄTÄ MINUA YKSIN! huusin metsän hiljaisuuteen.
Tämä uni alkoi käydä hermoilleni ja pyörin paikallani. Sininen sammal alkoi hohtaa ja punainen käpälä tallasi minut muussiksi.

- Aika jatkaa matkaa, unikeko, Taivastassu karjui korvaani.
- Aaa… Joo, mumisin ja kampesin itseni seisaaltani.
Muita mukisematta lähdimme kävelemään ojan viertä. 
- Varo häntää suomuista ja silmiä hohtavia… mumisin itsekseni ja vilkuilin ojaan. 
- Rotat saavat pysytellä kaukana meistä, Nokitassu naukui.
Nyökkäilimme Taivastassun kanssa. Kävelimme valppaina kahdesta syystä: Tuuliklaanista ja rotista. Sitten kuulin ärähdyksen takaani ja kiepsahdin ympäri. Okakynnen oli hyökännyt kolme rottaa! En harkinnut sekuntiakaan vaan hyppäsin auttamaan soturia. Muutkin olivat saaneet rottia kimppuunsa. Heitin kaksi rottaa ojaan.
- Paetaan! Saniaistähti huusi ja antoi Tuliturkin ja Vatukkakynnen juosta ensimmäisenä pakoon. Sitten juoksimme me oppilaat. – Oletko kunnossa, kuulin vielä Saniaistähden kysyvän Okakynneltä.
Vilkaisin taakseni ja Saniaistähti tuki Okakynttä juostessamme. Läähätin mutta jatkoin sinnikkäästi matkaa. Pian ojaa ei enää näkynyt ja lysähdimme nummelle läkähtyneinä.
- Okakynsi olethan kunnossa? kysyin huolestuneena.
- Olen ollut paremmassakin… Nyt vaan pitää jaksaa leiriin asti… Tammilehden pitää katsoa haavamme.
Kun varmistimme että Okakynsi jaksoi varmasti kävellä jatkoimme matkaa. Kuljimme varuillamme ja aika hitaasti. Toivoin sydämeni pohjasta ettemme tapaisi Tuuliklaanilaisia. Saisimme varmasti kuulla ensi kokoontumisessa siitä että heidän reviiriltä löytyi rutkasti tuoksuamme. Okakynnen piti välillä levätä, ja silloin kerroin kahdelle oppilaalle unestani.
- Hän vahvisti että oli yksi kasvottomista, sanoin ylpeästi.
- Mutta sinistä sammalta tai punaisia jätti jäniksiä ei ole olemassa! Nokitassu nauroi.
- Kuka sen tietää? Taivastassu sanoi.
Heiluttelin häntääni jännittyneenä. Oli tässäkin Myrskyklaanin kuukivipartiointi joukko joka lepäsi toisen reviirillä. 
- Minttutassun soturinimi voisi olla Keikkuperä, Nokitassu ehdotti kovaan ääneen.
Tuhahdin ärtyneesti. Me jatkoimme taas matkaa. Katselin nurmea allani ja kuin yllätyksenä Saniaistähti kertoi että olimme jo nelipuilla. 

Kiipesimme, kävelimme, loikimme ja juoksimme, mutta lopulta olimme leirissä. Usea kokoontui meidän ympärillemme ja tervehtivät meitä. Tammilehti laukkasi meidän luokse.
- Mitä on tapahtunut?! hän huudahti.
- Rotat hyökkäsivät Tuuliklaanin reviirin rajalla…
- Tulkaa pesälleni, koko konkkaronkka!
Kuljimme parantajanpesälle. Tammilehti hoiti haavamme, mutta patisti meidät pois koska Okakynsi jäisi ainakin täksi päiväksi tarkkailuun.

- Se oli tosi jännää! Nokitassu kertoi suu vaahdossa oppilaiden pesän edustalla. – Kymmenittäin rottia hyökkäsi Okakynnen kimppuun mutta hän selvisi! Hän on todellinen soturi! Siis kyllä minäkin taistelin. Puolustin Taivastassua ja Minttutassua urhoollisesti!
- Niin varmaan! Minä se olin eka joka meni auttamaan Okakynttä, tuhahdin ja raahauduin sisään.
Minun teki mieli nukkua kokonainen kuu.
- Minäkin tulen nukkumaan, taivastassu haukotteli ja käpertyi viereiseen sammalpesään.

- Hei herää! Saniaistähti nimittää meidät juuri sotureiksi! Taivastassu kiljui vieressäni. 
Räpyttelin silmiäni ja haukottelin. Nousin istumaan.
- Juu juu, mumisin ja aloin sukimaan turkkiani.
Taivastassu odotti kärsivällisenä vieressä. Nokitassu pomppi ympäriinsä hermona.
- Jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä tulkoon Suurkivelle klaanikokoukseen! kajahti Saniaistähden huuto ulkoa.
Katsoimme kaikki kolme toisiamme ja juoksimme ulos. Tunkeuduimme eturiviin, kissojen lävitse ja katsoimme päällikköämme haltioituneita. Minun sydämeni pamppaili ja tunsin ystävieni jännittyvyyden. Tihkuviiksi istahti viereemme ja hymyili huvittuneena.
- On aika nimittää kolme uutta Soturia jotka ovat opiskelleet ahkerasti tätä päivää varten! Nokitassu, Taivastassu ja Minttutassu, tulisitteko tänne? päällikön sanat kaikui korvissani…
jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com