Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Luku 5- Tulipalo:

 

 

Oli nyt kulunut noin kolme neljäsosakuuta siitä, kun Koivutähti ja Tuhkamarja olivat jääneet kuohuavan veden uhreiksi. Se oli ollut kova isku Myrskyklaanille. Päälikkö ja parantaja samalla kerralla.

Klaani oli toipunut siitä, ja kaikki olivat nyt normaaissa toimissa.

Klaanilla oli uusi päälikkö, Saniaistähti. Hänen tilalleen varapääliköksi oltiin nimitetty Sadekukka.

Vaikka Tammitassun koulutus oli ollut vasta puolillaan, hänestä oltiin nimitetty uusi parantaja, ja tuo oli käynyt parantajien välisessä kokoontumisessa kuukivellä pari kuunkiertoa sitten. Hänen uusi parantajannimensä oli Tammilehti.

Tammilehti oli parhaillaan etsimässä katajanmarjoja metsässä.

Kaikkea olikin ehtinyt tapahtua näiden kolmen viikon aikana.

Tihkutassusta oli tullut uusi soturi, Tihkuviiksi. Hänen veljensä Nokitassu taas oli erittäin kateellinen soturiksi nousseelle veljelleen, joka jatkuvasti härnäsi Nokitassua.

Eilen oli ollut metsästyskokeeni, ja olin saanut hienon määrän oravia.

Vesimyyrien saalistaminen ei sitten ollut vahvuuteni, sillä en saanut niitä yhtään.

Tuliturkki oli kehunut minua, ja sanonut että minusta voisi tulla jonkinajan päästä soturi. Nyt mestarini oli jälleen Varjokukan luona katsomassa kumppaniaan ja pentujaan.

 

Istuskelin itse varjoisalla leiriaukoilla nokkospensaan vierellä. Päivä oli jo päättymäisillään, ja aurinko oli laskeutumassa. Oranssihtava taivas oli kaunis näky.

Nokitassu hyppelehti luokseni salaperäisesti hymyillen.

Tule, näytän sinulle jotain hienoa!” Hän sanoi salaperäisenä. Korvani värähtivät uteliaana. Kohotin kulmiani.

Emmin hetken mutta Nokitassu tönäisi minut etutassuillaan liikkeelle.

Sinne ei ole pitkä matka, seuraa nyt vain minua!” Kolli vakuutti. Kummastuneena seurasin vaaleanharmaata Nokitassua metsään. Aurinko pilkisti puiden yläpuolella.

Askeleemme olivat vain hiljaiset tömähdykset maahan. Maaperä oli nyt vain sammalta ja muuta kasvillisuutta.

Pian saavuimme kaksijalkalan lähistölle. Nokitassu ei ollut matkan aikana sanonut mitään. Tuo käveli vain ripeää tahtia eteenpäin. Minne tuo minua oikein veisi. Kotikisuksiko kun kaksijalkalassa oltiin?

Katselin varovaisena ympärilleni. Ohitimme muutamia kaksijalkojen taloja.

Pian saavuimme aukiolle, täynnä kukkia. Eriväriset, ja kokoiset kukat liehuivat pienen tuulenvireen mukaan, ikäänkuin ne tanssisivat. Henkäisin ihastuneena, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Vaihdoimme katseita Nokitassun kanssa. Kehräsin äänekkäästi, ja loikkasin kukkien sekaan riemastuneena. Nokitassu hyppäsi perääni, ja kaaduimme selällemme kukkien joukkoon. Hengitin viherlehdenajan raikasta tuoksua. Katsoimme Nokitassun kanssa taivaalle , kunnes vaihdoimme katseita salaperäinen katse silmissä.

Hymyilin säteilevästi.

Täällä on lumoavaa!” Huokaisin ihailevana. Nokitassu nyökkäsi.

Ja paljon paljon kukkia.” Kolli kehräsi huvittuneena. Hymyilin. Nokitassun kirkkaankeltaiset silmät näyttivät aivan tulenliekiltä. Leikkisästi läimäisin kollia lavalle nauraen.

Mitä siinä tuijotat hiirenaivo!” Nauroin. Nokitassu katsoi minua närkästyneenä ja loikkasi pystyyn. Hän näytti leikkisältä.

Jos minä olen hiirenaivo niin sinä olet koiranraato!” Hän sihisi puolinauraen.

Haista kukkanen!” Huudahdin repien kanervan kukkia suuhuni ja heitin ne Nokitassun naamaa päin. Kolli sylki kukkasia suustaan, samalla kun meinasin itse tukehtua nauruun katsoen Nokitassun ilmettä.

 

Muutama päivä oli ehtinyt taas kulua. Aika meni kuin hännän heilautus.

Käppäilin hyväntuulisena Tuliturkin luokse. Oranssi kolli vilkaisi minua pirteästi.

Mitä teemme tänään?” Utelin. Tuliturkki hymyili ilkikurinen ilme kasvoillaan.

Saa nähdä.” Hän naurahti.

Lähdimme tassuttelemaan metsään. Päivä oli pilvinen, ja pian saattaisi sataa. Kävelin mestarini vierellä aina suuren vuorivaahteran luokse.

Vilkaisin sitä epäluuloisena.

Mitä ihmettä me nyt olemme tekemässä?” Ihmettelin silmät pyöreinä.

Tuliturkki ei vastannut aluksi, vaan tuijotti puuta. Sitten kolli virnisti minulle.

Ensin jatkamme kiipeilyharjoutuksia hetkenaikaa, kunnes vien sinut kiertämään klaanien rajat vielä viimeisen kerran.” Tuliturkki sanoi. Kävelimme puun juurelle.

Vaivattomasti loikkasin puun rungolle kynsieni varassa, ja kiipesin ensin ensimmäiselle oksalle odottamaan Tuliturkkia. Tuliturkki tuli perääni vikkelästi.

Tuliturkki näytti hieman väsyneeltä. Kolli avasi suunsa pitkään haukotukseen. Kohotin kulmiani.
”Oletko nukkunut huonosti?” Kysyin. Tuliturkki näytti vaivaantuneelta. Tuo Pudisti päätään nopeasti.

Näin vain painajaista käärmeestä.

Tiedäthän, siitä joka hyökkäsi kimppuuni. Ei mitään kummempaa.” Tuliturkki jupisi. Kehräsin huvittuneena.

Jatkoimme kiipeilyharjoituksia, kunnes totesimme olevamme joa aivan tarpeeksi korkealla. Ainoa epämiellyttävä asia kiipeämisessä oli se, että nyt jouduin myöskin tulemaan alas täältä. Alas oli pitkä matka. Nielaisin.

Mieti, että puu on kuin tasainen maanpinta, ja juokset sitä pitkin vikkelästi. Jos pysähdyt niin lennät maahan rähmällesi. Vasta ollessasi lähellä maata irrottaudu puusta, ikäänkuin hyppäisit.” Tuliturkki neuvoi rohkaisevasti. Vilkaisin Tuliturkkia epävarmana, ja nyökkäsin hitaasti.

Tuliturkki juoksi puunrunkoa alas ennen minua, kunnes oli saavuttanut maan, ja yhdessä hujauksessa hän seisoi jo odottelemassa minua.

Yritin ryhdistäytyä, ja puuskahdin hiljaa. Oikeasti tahdoin tehdä kaikkea muuta, kuin laskeutua puusta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Säntäsin kynnet esillä juoksemaan runkoa pitkin.

Maa läheni naamaani, ja en tajunnut irrottaa otettani tarpeeksi ajoissa, ja huomasin maan olevankin jo aivan naamani edessä. Lensin kuperkeikalla maahan selälleni. Tuliturkki repesi nauramaan melkoisen säälittävälle esitykselleni. Syljin sammalta suustani, ja sitten rupesin itsekin nauramaan.

Senkin tohelo karvapallo!” Tuliturkki nauroi. Kehräsin iloisena, kun mestarini auttoi minut pystyyn. Nolostuneena ravistin turkkiani. Tuliturkin ilme oli ilkikurinen.

Minusta ei tule kiipeilijää.” Jupisin. Tuliturkki nauroi hysteerisenä;

Ei tosiaan, olit kuin vesikauhuinen orava!”

Samassa taivaalla välkähti salama. Kuului vain pieni jyrähdys, kunnes vettä alkoi sataa kaatamalla. Vinkaisin turhautuneena.

Nyt kastumme!” Kiljuin hysteerisenä. Tuliturkki pudisti turkkiaan huvittuneena.

Juostaan leiriin!”

Pinkaisimme juoksuun salamana. Ukkonen yrisi yläpuolellamme, ja tuuli heilutteli puiden oksia. Aamun hieno ilma oli muuttunut myrskyksi.

Varjoisan metsän alussammaleet olivat märkiä sateen jäljiltä. Onneksi puista oli edes vähän suojaa. Sade vain jatkui ja jatkui. Päästessämme leiriin, syöksyimme samantien pesiimme suojaan. Sateen loputtua pääsisimme vasta kiertämään rajat.

 

Klaanin rajat tulivat ja menivät. Myös sade oli ehtinyt loppua, ja aurinko paistoi taas taivaalla. Myrskyklaanilaisia ihmetytti edelleen Jokiklaanin ja Tuuliklaanin omituinen käytös. Olivatkohan ne liittoutuneet, koska molempien klaanien kissat kulkivat samoissa partioissa. Jos kaksi klaania saisivat puolelleen vielä Varjoklaanin -jota usea epäili sillä Varjoklaani ei ollut hirveän hyväsuhteinen muiden klaanien kanssa, niin Myrskyklaani ei olisi enään turvassa. Seuraava kokoontuminen oli onneksi tulossa neljännesosakuun kuluttua. Ehkä silloin saisimme tietää lisää.

Kävelin Tammilehden perässä parantajanpesään.

Tammilehti sanoi totisena kertovansa minulle jotain. Mitä minulla mahtaisi olla kuultavana. Istuimme vastakkain sammalille. Tammilehden silmissä oli omituinen tyhjä katse. Tuo vetäisi syvään henkeä.

Näin yöllä todella omituisen unen. Siinä oli Myrskyklaanin entinen varapäälikkö, Tuisydän ja Tuhkamarja..” Tammilehti näytti epävarmalta puhuessaan, ja vilkuili ympärilleen hermostuneena. Siniset silmäni olivat vain yhdet ohuet viirut.

He kertoivat minulle tämän..” Tammilehti katsoi minua suoraan silmiin. ”Sota on saapumassa.. Tulee veri, tuli, raivo ja tuska. Tuhkan alta paljastuu kauan sitten ennustettu valo, joka pelastaa klaanimme.”

 

Ennustus ei voinut olla vain pölhön kotikisun uni. Sen täytyi merkitä jotain.

Miksi kerrot tämän minulle?” Kysyin hiljaa. Tammilehti näytti tyyneltä.

Koska olet tällä hetkellä ainoa jolle voin kertoa asioita. Kerroinhan minä unesta jo Saniaistähdelle, joka lupasi miettiä asiaa. Purin hammasta yhteen.

Eteisivätko klaanikiistat niin pitkälle, että klaanikissat alkaisivat sotia toisiaan vastaan?

 

Taas aamu alkoi sarastaa. Nyt en kuitenkaan herännyt tavallisesti aamulla pirteänä, ja valmiina koulutustuokiolle. Tunsin hätääntyneet tassut tönivän minua ylös. Avatessani silmät närkästyneenä, säpsähdin nähdessäni Tihkuviiksen siniset silmät.

Huokaisin helpottuneena, ponkaisten itseni pystyyn. Katsoin kollia uteliaasti.

Mikä sinulle on tullut?” Ihmettelin. Tihkuviiksen ilme oli kuitenkin epätoivoinen.

Tule äkkiä ulos! Saniaistähti kutsuu pian klaanin koolle, ja tahdon eturiviin!” Tihkuviiksi maukui.

Juoksimme suurkiven juureen, samalla kun Saniaistähti loikkasi sen päälle. Ilma ei tuoksunut yhtä raikkaalta kuin aikaisemmin, ja taivas oli pilvien peitossa.

Maa oli märkä yöllisen sateen jäljiltä. Istahdin Tihkuviiksen viereen, ja toiselle puolelleni ahtautui Saniaistähden oma oppilas, Aamutassu. Kunnes koko klaani oli koolla, Saniaistähti alottipuheensa.

Myrskyklaanin kissat. Pahoittelen näin aikaista herätystä, mutta aamupartion kissat ovat havainneet omituista savun tuksua Jokiklaanin rajan lähistöllä. Metsä ei pala ainakaan Myrskyklaanin reviirin osalta, mutta lähetän partion varmistamaan asian. Partiota johtaa Harmaaraita! Olet vastuussa nyt muista.” Saniaistähti vilkaisi harmaata kollia, joka nyökkäsi kunnioittavasti.

Mukaan lähtee myöskin Tihkuviiksi, Saarniturkki, Nokitassu ja Taivastassu! Saatte luvan myös mennä muiden klaanien reviirille, jos on tarve. Ja muistakaa olla varovaisia.” Saniaistähti maukui. Into kipinöi sisälläni.

Pääsisin Jokiklaanin reviirille!

Kissojen keskellä syntyi meteliä. Kaksi parasta ystävääni syöksyivat kanssani Harmaaraidan ja Saarniturkin perään. Joukko harmaita kissoja lähti juosten kohti Jokea.

Kun olimme juosseet jonkinaikaa, niin joki vihdoinkin tuli näkyviin. Omituinen savun käry tunkeutui kuonooni. Se oli selvää! Jokiklaanin reviiri oli liekeissä!

Katsokaa taivaalle! Tuolta tulee savua!” Saarniturkki huudahti kauhistuneena.

Kaikkien päät kohonivat ylöspäin, ja kuului kauhistuneita henkäisyjä.

Meidän täytyy mennä auttamaan heitä!” Huudahti Tihkuviiksi.

Minä ja Nokitassu vaihdoimme katseita. Pitäisikö meidän vaarantaa henkemme Jokiklaanin kissojen vuoksi?

Harmaaraidan kauhistunut naukaisu keskeytti ajatukseni.

Mennään! Sulkahäntä ja Myrskyturkkikin ovat siellä!”

Lähdimme vaistomaisina kulkemaan kivenlohkareiden luokse.

Loikkasin joukon kärjessä ensimmäiselle kivelle. Tasapainoa oli vaikea pitää yllä, kun joen virtaus oli tähänvuodenaikaan kovaa.

Katsoessani virtaavaa vettä, minua alkoi huipata. Astelin hitaasti ja varovasti eteenpäin.

Kivet olivat kaikein lisäksi liukkaat sateen takia.

Helpotus valtasi minut päästessäni viimeiselle kivelle asti.

Tassuni lipesi hieman, ja toinen etutassu liuskahti veteen.

Säikähtäneenä kiljaisin kauhusta, ja takerruin muilla kynsillä kiveen tiukasti.

Nostin salamannopeasti tassun vedestä ylös. Hengitin katkonaisesti, silmät selällään. Se oli ollut lähellä. Loikkasin vastarannalle helpottuneena, ettei minulle käynyt kuinkaan. Ravistin märkää tassuani, ja siirryin sivummalle antaakseni tietä takaani tuleville kissoille.

Saarniturkki loikkasi perässäni, sitten Tihkuviiksi, Nokitassu ja viimeisenä Harmaaraita. Kaikki olivat nyt kuivalla maalla.

Meidän ei ole turvallista liikkua yhtenä joukkona. Jakaannutaan kahtia.” Maukui Harmaaraita. Katsahdin harmaata soturia, jonka keltaisissa silmissä oli huolestunut pilke.

Emme voi löytää kaikkia yhtenä ryhmänä, se on totta.” Totesin. Kurkkuani kuivasi.

Pistävä savun ja Jokiklaanin tuoksu leijui ilmassa.

Saarniturkki ja minä menemme Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajan lähelle katsomaan, onko palo levinnyt Tuuliklaanin alueelle asti, ja yritämme selvittää sen alkuperää. Tihkuviiksi, Nokitassu ja Taivastassu. Te menette tarkistamaan Jokiklaanin leirin, ja viette kissat turvalliseen paikkaan jos löydätte heidät!” Harmaaraita määräsi hiljaa.

Nokitassu ja Tihkuviiksi vilkaisivat haastavasti toisiaan.

Mennään..” Mau'uin hiljaa. Kollit vaihtoivat vielä ärtyneinä katseita, kunnes lähtivät perässäni kävelemään. Puolijuoksua säntäsimme eteenpäin.

Saatoin jo aistia liekit kauempana. Jatkoimme matkaa eteenpäin, vaikka hengittäminenkin kävi vaikeammaksi tukalan ilmaston takia.

 

Savu alkoi tuoksua ilmassa paremmin, jolloin oli arvattavissa, että tulipalo oli leirin lähellä. Lujensin juoksuvauhtia. Kuului korvia vihlova, kauhistunut kiljaisu.

Lähestyimme Jokiklaanin leiriä. Pian eteemme aukeni suuri leiri. Aukio oli täynnä pakokauhuisia kissoja, jotka toinen toisensa jälkeen säntäsivät ohitsemme.

Myrskyklaanilaisia!? Oletteko AIVAN kajahtaneita!” Sähisi kermanvaalea naaraskissa kyyneleet silmistään valuen. Kuningattaren silmät olivat suorastaan pelottavat. Ne olivat väriltään liekehtivän oranssit, ja tällä hetkellä vain pienet viirut. Tuon karvat sojottivat pystyssä, ja kynnet puristivat maata vasten.

Säntäätte tänne kuin mitkäkin aivottomat idiootit! Ettekö tajua, että metsä on liekeissä!” Kissa sähisi. Toinen valkoinen kissa tuon vierestä, yritti töniä naarasta liikkeelle, mutta tuo ei hievahtanutkaan. Se vain tuijotti meitä kylmästi.

Lähdimme auttamaan teitä!” Huusin.

Liikkeelle Kermakäpälä! Jos jäät tänne, et saa koskaan tietää elävätkö he!” Kissa huusi. Hänen epätoivoinen katse ei sulattanut naaraan katsetta.

Mennään sitten..” Kermakäpälä maukui kylmästi. Naaras kääntyi, ja lähti juoksemaan valkoisen kollin kanssa pois leiristä. Katselimme heidän peräänsä paikoillemme jähmettyneinä.

Seurataan heitä!” Karjaisi Nokitassu. Nyökkäsimme.

 

Pääsimme hieman syvemmälle Jokiklaanin metsää, siis tulosuuntaamme. Takana kuului kiljaisuja. Kävin kovaa kamppailua mielessäni. Voisinko todellakin olla niin itsekäs, ja jättää nuo kaikki kissat tulen armoille?

Juoksin Nokitassun ja Tihkuviiksen perässä epävarmasti. Pysähdyin hiljaa, etteivät Nokitassu ja Tihkuviiksi kuulisi. Kaksikko jatkoi juoksuaan kunnes heistä ei erottunut enään edes hännänpäätä. Yläpuolellamme taivas oli muuttunut sauvsta harmaaksi. Oranssihtava valo seurasi meitä kaukana takana, tuli. Käännyin epäröiden ympäri, ja jatkoin matkaa pikakävellen. Kermakäpälä oli puhunut jostain kissoista, jota hän olisi jäänyt odottamaan. Minun täytyisi etsiä heitä metsästä! Täällä saattoi siis olla eläviä kissoja vielä. Sitäpaitsi..- en muuta kuin tarkistaisi asian.

Yskin hetken. Ilma kävi raskaaksi hengittää. Minun täytyisi pitää kiirettä.

Kiihdytin juoksuani. Kipinöitä lensi sinne tänne, ja liekit vain lähenivät.

En kyennyt haistamaan kunnolla mitään savun keskeltä. Samassa kesken pakokauhuisen juoksuni, tunsin törmääväni johonkin. Kaaduimme toisen kissan kanssa molemmat kumoon, mutta nousimme niin pikaisesti pystyyn että en aluksi ehtinyt edes tajuta kissan olevan Jokiklaanin soturi.

SINÄKÖ!” Yskin. Pimeävirta ravisti mustaa turkkiaan.

Myrskyklaanilainen!? Mitä teet palavassa metsässä!” Kolli huudahti yllättyneenä.

Eh.. Etsin Jokiklaanilaisia..” Nau'uin vastaukseksi. Pimeävirta kohotti kulmiaan.

Tule mukaani.. Apilatähti on metsässä kahden kissan kanssa. Yritetään löytää heidät ennen kun on liian myöhäistä!” Pimeävirta maukui epätoivon vallassa. Nyökkäsin.

 

Kuului kissojen kaukaisia epätoivoisia maukaisuja.

Siilitassu! Apilatähti! Valkokorva!” Pimeävirta huusi kutsuvasti. Kolli kiihdytti vauhtiaan. Liekit nuolivat puita aivan vierellämme. Kuumuus sai minut voimattomaksi. Ja jos en olisi käyttänyt kaikkea tahdonvoimaani juoksemiseen, olisin lyyhistynyt maahan hengästyneenä ja kuollut pian hapenpuutteeseen.

Pimeävirta loikkasi edelläni suurkiveä muistuttavan kiven ylitse. Menin perässä, ja ihmetyksekseni pääsin sen ylitse ehkä jopa kevyemmin kuin Pimeävirta. Ylpeys valtasi minut toviksi. Hyppäsin kuin Tuuliklaanin soturi.

Pian saimme näkyviin kaksi pakokauhuista kissaa. Apilatähti ja Siilitassuksi kutsuttu oppilas.

Pimeävirta!” Apilatähti huudahti yskien sanojensa perään. Pimeävirta syöksyi päälikön luokse silmät selällään.

Missä Valkokorva on?” Hän ihmetteli katsellen ympärilleen hätäisesti.

Apilatähti näytti haikealta. Siilitassu syöksyi puskemaan Pimeävirtaa.

Valkokorva on kuollut..” Päälikkö sanoi siirtäen katseensa sivummalle. Jäin itse hieman kauemmas muista. Pimeävirta näytti vain hetken järkyttyneeltä klaanitoverinsa kuolemasta. Kuului äänekäs rysähdys. Samassa vierellämme oleva suuri mänty alkoi huojua uhkaavasti, ja kaatui. Siilitassu kiljaisi, koska seisoi aivan puun kaatumispaikan keskellä. Apilatähti teki äkkinäisen liikkeen oppilasta kohti, ja syöksyi Siilitassua kohti. Päälikkö tönäisi oppilaan pois tieltä, mutta kipinöitä lensi sinne tänne puun rysähtäessä maahan. Apilatähden korvia vihlova kiljaisu kaikui metsässä. Tuon silmiin oli osunut tulikipinöitä, ja sokeuttanut päälikön. Muut olivat toisella puolella runkoa, ja hätääntyneet sekasortoiset kauhistuneet ja sitä rataa, äänet sekoittivat ajatukseni. Oli ollut hännänmitan lähellä etten ollut jäänyt puun alle.

Liekit kohosivat korkealle.

TAIVASTASSU! Juokse! Lähdemme toiseen suuntaan kohti kaksijalkalaa!” Pimeävirta huusi. Turkkini oli värjäytynyt noesta mustaksi, ja minun täytyi pinnistellä saadakseni kunnolla henkeä. Minua alkoi huipata, mutta säilytin tasapainoni.

Selvä!” Vastasin käheänä huutona.

 

Juoksin lujaa, lujempaa kuin koskaan aikaisemmin. Pakokauhu oli saanut minut valtaan. Liekit hipoivat hännänpäätäni. Kuolisinko tänne? Liekkimeri oli loputon, ja jahtasi minua aivan takanani. Hyvä että näin eteeni. Silmiäni kirveli, ja turkissani oli lukuisia naarmuja oksien raapaisujen tuloksena. Juostessani mietin ainoastaan yhtä asiaa; En saisi pysähtyä.

Jos pysähtyisin kuolema olisi varma. Seuraavassa hetkessä kaatui eteeni uusi puu. Puun päällä oli liekkejä, ja loikkasin sivulle viimetipassa. Tuli ympäröi minua. Savusta kirvelevät siniset silmäni olivat kauhusta ammollaan.

Kuumuus sai pääni sattumaan. Hengitin katkonaisesti painavaa ilmaa. Yläpuolellanikaan en nähnyt kuin mustaa savua. Kyyneleet valuivat silmistäni. Olin liekkien ympäröimä, ei ollut minkäänlaista pakotietä. Painauduin yskien maata vasten. Voimani olivat totaallisesti lopussa.

Auttakaa!” Huusin käheästi kyynelten kastellessa tassuni. ”Apua..”

Huutoni tuntuivat vain haihtuvan ilmaan. Kaikki oli menetetty. Suljin silmäni, valmiina kuolemaan. Samassa tunsin huutoja ympäriltäni. Joku ravisti kehoani.

Ylös siitä! Sinun TÄYTYY nousta ylös!” Ääni oli epätoivoista ja raivonsekaista. Avasin kyynelistä vetiset silmäni. Tuijotin näkyä äimistyneenä. Edessäni seisoi helpottuneen näköinen Tihkuviiksi. Kollin turkki oli noen peitossa. Aloin jalat vapisten nousta pystyyn. Oloni oli heikko, mutta Tihkuviiksen läsnäolo antoi minulle uudenlaista elinvoimaa.

Meidän täytyy hypätä, seuraa vain minua.” Tihkuviiksi kähisi. Nyökäytin päätäni, sillä puhuminen kävi vaikeaksi. Tihkuviiksi suuntasi liekehtivälle puunrungolle, ja vilkaisi sitten minuun epävarmasti. Kolli painautui maata vasten valmiina loikkaamaan. Tein samoin. Sitten Tihkuviiksi ponnisti maasta, ja hyppäsi liekehtivän rungon ylitse.

Liekit ylsivät korkealle, ja en ollut ollenkaan varma pääsisinkö sen ylitse hyppäämällä.

En pysty!” Yrtin huutaa Tihkuviikselle, mutta ääneni haihtui kuin kuiskaus ilmaan. Puristin kynsilläni maata, ja haukoin henkeä.

Oli yritettävä. Keräsin voimia, ja painauduin aivan takatassujeni varaan. Ponnistin kaikilla voimillani vauhtia, ja kiidätin rungon ylitse.

Saatoin jo tuntea liekkien kärjet hipovan vatsakarvojani. Laskeuduin neljälletassulle maahan, Tihkuviiksen viereen, mutta tassuni pettivät samalla hetkellä ja lösähdin yskien maahan.

Päässäni vippasi. Horjahdin hieman noustessani kunnolla seisomaan.

Autan sinua.” Tihkuviiksi maukui huolestuneena. Kolli nosti minut selkäänsä. Kiitollisena huokaisin. Silmien auki pitäminenkin tuntui vaikealta. Iltainen tähtitaivas oli värjäytynyt mustaksi savupilven varjossa. Tihkuviiksen juoksu tömisytti nokista maata. Vaikka Tihkuviiksestä saattoi aistia, kuinka uupunut hän oli, kolli jatkoi vain juoksua. Kyljestäni valui hieman verta, haavoista joita olin saanut piikkihernepuskien raapaisuista. Kiitin Tähtiklaania mielessäni.

Pian alkoi kuulua joen raivokasta virtausta. Tihkuviiksi pysähtyi hengästyneenä. Hän laski minut varovasti neljälle jalalle maahan. Katsoimme taaksemme huojentuneena. Parin kymmenen metrin päässä liekit olivat nousseet korkealle ilmaan. Henkäisin kauhistuneena.

Painauduin Tihkuviikseä vasten.

Kiitos..” Kuiskasin. Tihkuviiksi kehräsi heikosti. Molemmat olivat uupuneita.

Miksi oikein käännyit! Etsin Nokitassun kanssa sinua ikuisuuden lekehtivästä metsästä.” Tihkuviiksi maukui hiljaa. Katsoin maata.

Menin auttamaan Jokiklaanilaisia..” Sanoin. Tihkuviiksi huokaisi.

Senkin pölvästi.” Hän naurahti hiukan. Tihkuviiksi oli ihailtava persoona. Kaiken tuon jälkeen mitä hän oli kokenut vasta äskettäin, hän kykeni nauramaan.

Hetken olin vaipuneena ajatuksiini. Nokitassu, mitä hänelle oli käynyt! Kauhea mielikuva sai minut loikkaamaan pystyyn. Katsoin Tihkuviikseä kauhistuneena.

Nokitassu! Missä Nokitassu on?” Huusin. Tihkuviiksi näytti hetken närkästyneeltä, ja kohautti lapojaan.

Varmaan palasi leiriin..” Harmaa kolli totesi. Silmäni suurenivat.

Oletko varma!” Kiljaisin. Tihkuviiksi vilkuili ympärilleen hieman nolostuneen näköisenä.

..En.. En ole varma..” Kolli sanoi välttelevästi.

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com