Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Osa2

Uskokaa tai älkää mutta viikossa ehtii tapahtumaan vaikka mitä. Ensinnäkin Mimin pennut syntyivät. Kaksi kaunista vaaleaa naaras pentua. Identtisen näköisiä. Heidän nimikseen tulivat Kipinä ja Roihu.

Ja toiseksi Wheat sairastui ja Willow lähti viemään häntä jo edeltämme kohti korkokiviä. Hän tiesi jonkun kissan sieltä joka osasi parantajan taitoja.

Minulla ja Tearilla on ollut tosi hauskaa Mimin luona. Tänään olisi tarkoitus lähteä. Olimme jo matkanneet oudolle rotkolle asti. Mimi tuli saattamaan meitä.

-Kiitos Mimi että saimme olla luonasi! sanoin ja puskin ystävääni.

Mimi tuijotti vain hiljaisea eteemme ja ihmettelin mikä hänelle oli tullut. Hänen niskavillansa oli pystyssä ja hän tärisi hieman. Katsahdin samaan suuntaan kuin hän ja näin oranssin kirjavan kollin.

-Hän on Foxx, Mimi kuiskasi.

Kolli lähti meitä kohti ja Mimin niskavillat nousivat pystyyn. Minua hieman jännitti. Miksi Mimi pelkäsi tuota kissaa? Se näytti ihan tavalliselta kissalta.

- Heippa Mimi, Foxx sanoi hiljaisesti kun oli päässyt luoksemme.

- Hei vain Foxx, Mimi vastasi ja peruutti Tearin luokse joka kantoi pentuja.

- Kuka olet? kysyin hiljaisena hampaitteni välistä sihahtaen. Kaikki ei ollut nyt hyvin.

- Kuka olet itse? Foxx kysyi ja pyyhkäisi leukaani hännällään.

Karvani nousi pystyyn ja kurkustani alkoi kuulumaan murinaa. Kuka tuo oikein oli? Kissa käveli taakseni Mimin luokse. Mimi hyppäsi syrjään kohti reunaa.

-Varo Mimi! huudahdin ja lähdin Foxxia kohti. Tear odotti vieressä pentujen kanssa.

-Mimi vei minun kaksijalkani, Foxx sanoi sitten ja siirsi katseensa minuun, - Hän tuli ja minut hylättiin kuin vanha haiseva sukka! Tuo otettiin tilalle, teetettiin pennut ja oltiin niin iloisia. Minua ei edes ikävöity.

- Itse sinä olit heille ilkeä! Mimi huudahti.

- Ole hiljaa! Et sinä tiedä mitään! Foxx karjaisi ja loikkasi Mimi kohti. - Nyt minä kostan.

Mimi perääntyi vielä hieman… Liian paljon. Kolli katsoi minua suoraan silmiin vahingon iloisena. Hän tiesi mitä tapahtuisi. Siirsin katseeni Mimiin ja syöksyin reunaa kohti. Hän oli aivan reunalla. Foxx otti samaan aikaan liikkeen häntä kohti.

-MIMI! huusin ja kissan korvat heilahtivat ja hän otti askeleen harhaan. Liian reunalla. Hän tipahti…

Mimin kiljaisu kaikui korvissani ja paljastin kynteni.

- Sinä hirviö… Sinä tapoit Mimin! Huusin itkien Foxxille, - TAPOIT YSTÄVÄNI!

- Sinä se hänen nimeä huusit, Foxx sanoi nauraen. - Sinä hänet tapoit!!! hän jatkoi.

Kynteni porautui maahan. Katseeni valahti jalkoihini ja kyynel tipahti hiekalle. ostin katseeni nopeasti oranssiin kolliin ja ponkaisin ilmaan. Kynteni viilsivät tuon kylkeä ja lapaa ja kaaduimme tomuiseen maahan. Foxx tarrasi minuun kiinni ja kieriskelimme hiekassa potkien ja raapien toisiamme. Ponkaisin pystyyn ja puskin päin kollia yhä uudelleen. Hän oli nopea ja ovela, mutta pyssyttelin perässä.

Foxx kulki kohti reunaa ja yritin saada tilaisuutta tiputtaa tuon Mimin perään. Pian kolli oli aivan reunalla ja loikkasin tuota päin. Kyyneleet silmissä tiesin että tippuisin ehkä itsekkin, mutta halusin kostaa. Mimin ei tarvisi matkata tähtiklaaniin ainakaan yksin.

Kynnet esillä työnnyin päin kollia. Liian myöhään. Hän väisti ja lensin vingahtaen raunalle ja liuin reunan yli. Tarrasin kynsin reunaan. Foxx katsoi minua tyytyväisenä. Hän lähestyi minua ja veti taasunsa taakse lyödäkseen.

- Miltä tuntuu olla murhaaja? kuulin tuon nauravan äänen.

Suljin vetiset silmäni. Odotin iskua. Odotin tiputusta. Ja odotin Tähtiklaania. Iskua ei kuitenkaan tullut. Avasin silmäni ja katsoin hämmästyneenä eteeni. Ruskea naaraskissaa oli Foxxin kimpussa. Vetäydyin ylös hämmästyksen vallassa.

-Daniela, kuiskasin.

Kissa katsahti minuun. Hänen ilmeensä oli autuas ja ystävällinen. Katseemme kohtasivat hetkeksi kunnes hän horjahti pahasti. Liian pahasti. Hän tipahti alas.

Foxx taas lähti juoksemaan täyttä vauhtia pois päin. Annoin hänen mennä. En halua tappaa ketään.

Tear oli pidellyt pentuja kauhuissaan pois tieltä. Ne huusivat ja itkivät. Katsoin kollia suoraan silmiin.

- Otetaan ne mukaan… Lähdetään, sanoin hiljaa.

 

Istuin Mimin haudan vieressä hiljaa. Katsoin Hopeahäntään surullisena. Olimme matkanneet jo jonkin matkaa länteen. Mimin ruumista emme olleet hakeneet alhaalta mutta olimme tehneet pienen kukkulan päälle pienen kuopan mihin olimme tiputtaneet maasta löytynyttä vaaleaa karvaa.

-Tähtiklaani, aloitin hiljaisella äänellä, -Mimi on kuollut ja minä pyydän ottakaa hänet luoksenne. Mimi ei ollut soturi, mutta kuitenkin hän auttoi suuresti Myrskyklaania. Hänen verensä ei ole esi-isiltämme polveutunutta. Hän ei elänyt kuin hetken kansamme, mutta hänestä tuli hyvä ystävämme. Hänellä oli todella soturin sydän. Olkaa kilttejä ja auttakaa Mimiä pääsemään Hopeahäntään. Pitäkää hänestä huolta. Niin hän saa elää ikuisesti, hän todella ansaitsisi sen… Olkaa kilttejä minä pyydän...

Huokaisin hiljaa ja nousin. Käännyin katsomaan Tearia, Roihua ja Kipinää.

- On aika jatkaa matkaa… Sanoin hiljaisesti.

Lähdimme kulkemaan kohti hyvin kaukana häämöttäviä korkokiviä. Matka ei tuntunut enään hyvältä idealta. Vilkaisin Kipinää ja Roihua. Heidän emonsa oli kuollut… En voisi elää ilman Kermasulkaa, en enään nyt kun sain hänet takaisin. Miksi noin pieniltä pennuilta piti viedä emo? Kaikkein rakkain henkilö maailmasta… Ymmärsin hyvin miksi molemmilla oli katse ja mieli maassa. Olen niin pahoillani.

 

Seuraavana päivänä heräsimme pienestä tunnelista, ukkospolun alta. Olimme yöpyneet siellä. Minä halusin käydä katsomassa läheistä kaupunkia. Se näytti synkältä paikalta mutta halusi käydä siellä. Se kiehtoi. Muutenkin tarvitsen muuta ajateltavaa kuin Mimi.

Tunneli ei ollut mikään hirveän hieno paikka nukkua. Jouduimme olemaan koko yön kylmällä ja kovalla kivellä. Siellä tuuli ja oli kosteaa. Inhottavaa. No ensi yönä sitten parempi paikka. Pää asia että sai edes hieman unta.

Lähdin käppäilemään kaupunkia kohti kun Tear vei pentujen kanssa metsästämään. Meidän oli määrä tavata auringon huipun henkellä pienen suon reunassa. Minulla olisi vielä hyvin aikaa.

Päivä oli oikein kaunis. Aurinko paistoi ja pilviä ei näkynyt melkein missään. Ilmakin oli suhteellisin lämmin näin lehtikadon ajalla. Kellertäviä lehtiä leijaili ympärilläni kun astelin ukkospolun viertä. Kaikesta tuli vain mieleen koti ja myrskyklaani. No onneksi matkaa ei ollut jäljellä kun viikko pari, ja sekin oli vain kävelyä korkokiville ja sieltä kotiin Myrskyklaanin leiriin.

Katselin ympärilleni ihmeissäni. Täällä ei ollut paljon eläimiä. Ei kissoja, koiria tai riistaa. Toivottavasti Tear ja pennut löytävät jotain syötävää… Minulla alkaa olemaan nälkä. Nokiturkki niin huomauttaisi tässä välissä syöppöydestäni. Voi… Minulla oli ikävä jopa haisevaa Nokiturkkia. Ei en saa ajatella heitä nyt. Ja vaikka en saa mieleeni tulee pentuni, joiden kanssa minun pitäisi olla tälläkin hetkellä. Katsoa kuinka he kehittyvät. Minun kuuluisi olla myös siskoni kanssa. Ja Tihkuviiksen. Vaiko Vatukkatäden. Ja Taivastuuli… Minun pikku hiirenaivo Taivastuuli. Minulla oli heitä niin tajuttoman kova ikävä.

Ennenkuin huomasinkaan saavuin kaupungin rajalle. Kaupunki näytti sokkeloiselta, ja todella huono kuntoiselta. Roskia oli ympäri maata ja ikkunat olivat rikki. Valot eivät palaneet ja kova musta maa jalkojen alla halkeili. Siellä oli pimeää ja jätteiden lemu tunkeuui sieraimiini.

Kävelin kaikesta huolimatta eteenpäin. Kujalle lankesi synkkä varjo, enkä paljoa nähnyt eteeni. Kuljin sen aikaa että kujan loppu tuli, ja olin umpikujassa. Käännyin sitten vain ympäri ja pelästyin kun näin kauempana kissan ontuvan minua kohti. Katsoin hiljaa kissaa ja odotin sen kulkevan ohitseni. Mutta ei. Se lyhistyi eteeni. SIlloin vasta näin miten huonossa kunnossa se oli. Silmät hänellä oli sumeat ja raadellun näköiset. Ne märki ja rähmi. Turkki oli sotkuinen ja kiilloton, aivan takussa. Hän haisi hirveälle. Mädäntyneelle lihalle. Tassut olivat riekaleina ja veriset. Kehoa halkoi syvät märkivät haavat.

- Ta-tauti… Se… Se leviää… Tulossa… Kuin varjo. Hiipii uniisi… Todellisuuteen… Molempiin… Sekoittaa pääsi… Tauti…. Varo…. Varjoissa…. Va… Varo, kissa kähisi.

Tauti?! Oliko kissa sairas. Tai no selvästi oli, mutta tarttuva tauti. Loikkasin taakseppäin. Pakoon. Nyt pakoon! Lähdin juoskemaan nin nopeasti kun pääsin roskien täyttämää kujaa takaisin sinne mistä olisin tullut. Aurinko sokaisi minut kun juoksin pois sokkeloisista kujista. En antanut sen häiritä vaan juoksin puolisokeana ukkospolun viertä alas tunnelia kohti. Hirviöt pysähtelivät kirkuen ja töötäten kun juoksin uhkarohkeasti niiden lomasta. Onneksi en jäänyt alle.

Pysähdyin vasta alhaalla tunnelissa. Tassut liukuen pysähdyin varjoon ja hengitin raskaasti. En kai ollut koskenut kissaan? Ei en ollut… Olin hengittänyt samaa ilmaa, mutta se tuskin tartuttasi minua… Hyi. En palaa enään ikinä tuonne. Ehkä kaupungin kissoja pitäisi auttaa, mutta se ei ollut minun ongelmani. Ehei.

 

Auringonhuipun hetkellä istuin suon reunalla ja katselin taivasta. Mielessäni pyöri edelleen se kissa. Miksi hän varoitti minua taudista..? En minä siellä päin asu.

- Minttulehti! kuulin takaani Tearin huudon.

Loikkasin pystyyn ja menin kissoja vastaan häntä pystyssä. Tear oli hauskan näköinen kantaessaan kahtapentua ja jänistä. Älä kysy miten se onnistuu. En tiedä itsekkään. Otin Roihun itselleni ja lähdimme käppäilemään pois päin suosta, ihan varmuuden vuoksi. Emme paljoa keskustelleet koska suussamme oli hirveä määrä karvaa.

Päästyämme kivalle pienelle kalliolle laskimme pennut ja saaliin maahan.

- Oliko sulla hauskaa? Tear kysyi.

- Ei oikeastaan… Hullu kissa hyökkäsi kimppuuni ja varoitti jostain taudista. Hän kyllä näyttikin aika sairaalta, kerroin.

- No jos hän kerran oli hullu ei kannata huolestua, Tear sanoi.

- Niin kai sitte. No entä itselläsi?

- Arvaa, Tear sanoi ja vilkaisi pentuja.

Kumarruin syömään puolet jäniksestä kun Tear kertoi huvittavasta metsästysretkestä. Se oli kuulemma ollut aika hankalaa kun piti raahata pentuja suussa mutta samalla koittaa saada jotain ruokaa. Jänis oli kuulemma ollut puoli rampa joten sen olisi saanut kuka tahansa kiinni. Hyvä niin.

 

Monen monen päivän päästä matkasimme kohti Korkokiviä. Wheat ja Willow oli liittynyt seuraamme matkan varrella. Wheat oli kuulemma jo kunnossa. Kuulimme sen Willowilta koska Wheat ei vieläkään puhut. Tai no jos hän ei ollut puhunut oikeen koskaan niin miksi se nyt sitten olisi alkanut puhumaan? No joo aivan sama.

Meille ei ollut tapahtunut oikein mitään erikoista. Olimme vaan raahanneet pentuj, metsästänyt ja tutkineet paikkoja matkanvarrelta. Ei erikoista. Nyt olimme pitkällä matkalla Varjoklaanin reviirin takaisella alueella. Ajatella kuinka lyhyt matka minulla olisi tästä kotiin… Mutta on pakko käydä Korkokivillä. Olen sen päättänyt ja sen päätöksen pidän. Sitä paitsi saavumme jo huomenna Korkokiville joten pakko on kestää. Enään kaksi päivää ja olen kotona. Koitan kestää.

Käppäilimme siinä jonkun aikaa ja kantelimme vuoron perään pentuja. Olimme syöneet hetki sitten ja olimme hiljaisia. Ei se haittaa. Näin on ihan hyvä.

Hetken päästä käveltyämme pilvisen taivaan alla, vastaamme tuli kissoja. Minua alkoi hieman hirvittämään. Jos he ovat Varjoklaanin sotureita ja tunnistavat minut? Olen kuitenkin vieraiden seurassa… Se voisi näyttää klaanin pettämiseltä. Mutta onnekseni e oli täysin vieraita kissoja minulle. Heitä johti selvästi punaruskea naaras jonka otsassa oli suuri tähdeltä näyttävä kuvio. Nostin häntääni kissalle ja kävelin hänen luokseen, koska Tear ja Willow kantoi pentuja ja Wheat nyt ei puhuisi mtn.

-Hei, sanoin nostaen häntääni.

- Heipä hei. Keitäs kissoja te olette? kissa kysyi tiukalla äänellä, mutta katse ei osoittanut vihamielisyyttä.

- Olen Minttulehti. Tässä on ystäväni Tear, Willow ja Wheat. Ja ainiin pennut Roihu ja Kipinä. Kuka sinä olet? kysyin uteliaana.

- Olen Oravatähti. Taivalklaanin päällikkö, hän sanoi katsoen minua hieman halveksuen.

Taivalklaani? OravaTÄHTI. Mitä..?

- He-hetkinen. Sanoitko tähti ja klaani? Miten… Minä olen Myrskyklaanin soturi… sanoin hämmentyneenä.

- Myrskyklaanin? Aijaa, kissan ääni hieman pehmentyi, - Taivalklaani on pieni ryhmä entisiä Tuuliklaanin sotilaita. Meidät karkoitettiin aikoja sitten julmalla tavalla… Olin pentu silloin. No Tähtiklaani ei hyväksynyt sitä joten he sanoivat meille, että perustaisimme oman klaanin joka etsisi kotinsa korkokivie toiselta puolen. Niin teimme. Nyt meidän on siirryttävä kun Kaksijalat tulivat kotiimme. No Taivalklaanin tarkoitus oli alunperinkin taivaltaa joten tämä on ihan okei… Kissa kertoi nopeasti.

Taivalklaani näytti kovin pieneltä… Heitä ei ollut enää paljoa. Nyökkään vain tuolle.

-Selvä. Onnea etsintöihin… Oravatähti, sanoi hieman hymyillen, - Olisi ilo ja kunnia jutella lisää mutta minun täytyy jatkaa matkaani, että pääsen pian kotiini metsään, kerroin.

- Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus, sanoi Oravatähti ja käveli ohitseni pitkät karvat tuulessa heiluen. Hän oli todella kaunis. Ja tähti otsassaan. Se merkitsi todellakin sitä ettei Tähtiklaani ollut unohtanut heitä. Toivoin onnea heidän matkalleen. Se tuskin kestäisi enään kauaa…

 

Jatkoimme matkaa tuon oudon kohtaamisen jälkeen. Minulle jäi siitäjotenkin outo tunne. Kuin olisit nähnyt jotain epätodellista silmiesi edessä. En ollut ikinä kuullut tuosta karkoituksesta. Pitäisi ottaa selvää kotona. Voisin vaikka mennä Taivastuulen kanssa Tuuliklaaniin kyselemään asioista.

Pian alkoi tulemaan ilta. Korkokivet eivät olleet enään kaukana. Ei todellakaan. Pääsisimme jo aamulla emosuulle. No ei se mitään voisimme viettää siellä aikaa huomis iltaan asti. Etsimme kivan pusikon niityltä yöpymiseen ja käperryimme pehmeälle ruoholle. Tunsin pentujen pehmeät turkit kylkeäni vasten.

Vilkaisin Teariin. Hänestä oli tullut hyvä ystäväni. Huomenna jäisin yksin korkokiville illalla. Halusin sanoa Tearille tunteistani mutta pelkään että pilaan ystävyytemme. Tear tuskin pitää minusta…

Huokaisin ja laskin pääni etutassujeni päälle ja katsoin ylös hopeahäntään. Minulla oli kova ikävä kotiin ja pentujeni luo. Minulla oli ikävä ystäviä, mutta tiesin että minun tuli ikävä myös tätä outoa kolmikkoa. Ja tiesin myös ettei tämä olisi viimeinen tapaamiseni heidän kanssaan. En olisi tavannut Tearia ikinä ellei sille olisi erityistä tarkoitusta. Kaikella oli tarkoitus nykyään. Kaikki oli vaakalaudalla. Jos vain sulkisin silmäni ja nukkuisin…

Näin tein, mutta vasin silmäni pian uudelleen. En ollutkaan enään pienellä niityllä Tearin, pentujen, Willowin ja Wheatin kanssa. Olin kyllä niityllä. Hyvin isolla niityllä. Mutta edessäni oli Aamutassu.

- Hei Aamutassu! huudahdin iloisena, - Mitä kuuluu? Mitä kotona on tapahtunut? Voiko pennut hyvin? Miten Taivastuulella menee?

-Olen Aamukaste… En Aamutassu… hän sanoi ja katsoi muualle.

-Hienoa! Olen iloinen puolestasi! huudahdin ja katsoin siskoani jonka poskille valui kyyneleet, -Aamukaste..? Mikä on?

-ETKÖ SINÄ TAJUA?! Etkö oikeasti tajua… Olen aivan yksin. Aina. Istun ja odotan että tulet luokseni. Istut viereeni. olisimme vain kahden. Mutta aina sinä kävelet ohitseni. Silloin toivon tervehdystä. Pientä elettä siitä että tiedät minun olevan elossa. Mutta ei. Silmäsi kimmeltäväåt innosta. Toivon että se johtuisi siitä että näet minut pitkän päivän jälkeen. Mutta ei. Tiedät että jotain tapahtuu. Toivon että se olisi pieni hetkii kanssani.Että odottaisit sitä.  Mutta saan huomata että se kuuluukin jollekkin muulle. Sinä kuulut jollekin muulle. Toivon vaan että olisit siskoni. Toivon todella että joku päivä pysähdyt eteeni ja kerrot iloista ja suruista. Elämästäsi. Ei minulla ole muita. Sinut vain. Siksi minä toivon. Joka päivä. Joka hetki. Että olisit vain siskoni.

Kaatsoin siskoani hiljaa.

- Anteeksi… Todella… Anteeksi… Ehdin sanoa ennenkuin tuo hahtui ilmaan ja näin edessäni vain tyhjyyttä.

Pian heräsin ja loikkasin pystyyn pelästyneenä. Aamukaste?! Mihin hän meni. Minulla kesti hetki tajuta heräämiseni. Istahdin ruoholle pusikon varjoon ja hengitin syvään mudan tuoksuista ilmaa. Huh… Pitäisi puhua Aamukasteelle heti kotona. Kotona! Huomenna pääsisin kotiin! Lähden huomenna aamulla aikaisin, kunhan herään kuukiveltä. Odotan uniani innolla. Toivottavasti ei ole samanlaisia kuin viimeöinen.

Kulutimme päivää saalistamalla ja juttelemalla. Illan tullen Tear alkoi olemaan hieman levoton. Samoin minä. pitäisi päästä kertomaan hänelle asioista ennenkuin he lähtevät ja minä menen viettämään yöni Kuukivelle.

Näin Tearin tulevan minua ja Willowia kohti kun juttelimme pennuista. Ne oli niin söpöjä. Minun pentuni odottaa kotona.

-Kiivettäisiinkö ylemmäs katsomaan maisemia? Hän kysyi.

-Käyhän se, vastasin iloisesti ja nousin ylös.

-Nähdään tässä vielä kohta1 Willow huusi peräämme.

Lähdimme kiipeämään ylös kalliota. Se oli hankalampaa mitä muistan. Voi niitä aikoja kun minusta Nokiturkista ja Taivastuulesta tuli sotureita. Leikimme muistaaksemme silloin täällä.

Pysähdyimme istumaan pienelle tasanteelle katsomaan auringon laskua. Tuuli pörrötti turkkia ja muuttolinnut lauloivat ylhäällä yläpuolellamme.

-Minttulehti kuule, Tear rikkoi hetken kuluttua hiljaisuuden.

-Niin? kysyin sydän takoen rinnassa.

-Kerro minulle ystävistäsi. Niistä kolleista joista olet puhunut. Pentujesi isästä ja siitä toisesta, Tear pyysi.

Katsahdin Teariin tuikkivin silmin. Hän halusi tietää...

- Minulla on kolme hyvää ystävää. Taivastuuli, ja kaksi kollia. Nokiturkk ja Tihkuviiksi. Nokiturkki ja Taivastuuli rakastuivat toisiinsa. Ajattelin silloin että minunkin pitäisi. Samoin Tihkuviiksi. Ja me pidimmekin toisistamme oikeasti. Mutta se oli ohimenevää. Olimme silti yhdessä koska luulimme sen olevan velvollisuus.

Näin miten jotkut tekevät mitä tahansa saadakseen toiselta rakkautta. Sain kolme pentua minun vanhan mestarin ja klaanin päällikön kanssa, vaikka en olisi halunnut. En halunnut alkaa emoksi heille, koska Vatukkatähti ei ollut se jonka kanssa halusin pentuja. Hän ei saanut rakkauttani vaikka luuli, että niin tapahtuisi kun saisin pennut. Vatukkatähti teki virheen, sillä en voisi sellaisen teon jälkeen ikinä rakastaa häntä. Mutta rakastimme pentujamme ja siksi Vatukkatähti ansaitsi paikan ystävänäni.

Tihkuviiksi ei yksinkertaisesti hyväksynyt sitä, ettei pennut olleet hänen. Hänen rakkautensa hiipui minua kohtaan nopeasti, mutta koitimme olla näyttämättä asiaa muille. Minuun sattui paljon koska luulin edelleen, että  minun pitäisi rakastaa häntä ja hänen minua.

Lopulta halusin vain pakoon. Luulin että jos lähden unohtaisin hänet ja Vatukkatähden. Silti saan nyt huomata sinua katsoessani, että muistan he paremmin kuin hyvin. Tajuan paljon rakastin Tihkuviikseä ja paljon Vatukkatähti rakasti minua. Rakastuin vaikka lähdin pakoon rakkautta...

Katsoimme toisiamme silmiin ja kyyneleet valuivat poskilleni.Minä rakastin Tearia. Minä todella rakastin.

- Mutta silti tiedän etten saisi rakastaa, naukaisin vielä ja nousin ylös.

Lähdin kapuamaan alas paikkaan jossa olimme sopineet näkevämme Willowin ja Wheatin. Koitin olla itkemättä. Kaikki oli liian sekaisin. Miksi rakastuin Teariin? Minulla odotti kotona Tihkuviiksi...

- Minttulehti ole kiltti ja odota, Tear sanoi ja pysähdyin.

Tear kiersi eteeni hymyillen ja puski minua kevyesti.

- Minä ymmärrän sinua, Tear aloitti.

- Mutta sinä et rakasta minua, sanoin ja painoin katseeni.

- Et tiedäkkään kuinka paljon rakastan sinua, Tear sanoin ja katsoi minua suoraan silmiini.

Nostin katseeni tuohon. Olin ihan hiljaa ja estelyistäni huolimatta kyyneleet vierivät poskilleni.

- Sinä et saa. Me olemme eri maailmoista. Olen klaanikissa ja sinä et. Tähtiklaani ei sallisis sitä, naukaisin.

- Mutta minä haluan. Haluan rakastaa sinua ja olla kanssasi. Olen valmis jopa liittymään klaanisi jos se vaatisi sitä. Olisin valmis jättämään Willowin ja Wheatin. Olen valmis luopumaan seikkailuista heidän kanssaan. Olen valmis luopumaan kaikesta jotta saan nähdä sinut joka päivä vierelläni.

- Mutta sinä et saa! huusin ja lähdin juoksemaan alas välittämättä sen vaarallisuudesta.

Juoksin alas asti ja pysähdyin vasta Willowin edessä.

- Heihei Willow ja Wheat. Nähdään pian. Sanokaa Tearille että… Että minä kaipaan häntä niin paljon jo nyt. Näkemiin! huusin ja lähdin juoksemaan luolaa kohti. Ei en voi puhua Tearille enään tänään. Minun pitäisi hyvästellä hänet, mutta en voi. En ole hyvä hyvästelemään.

Kuljin tunnelia pitkin Kuukivelle. Se oli kaunis. Jo nyt kun kuu ei ollut taivaalla. Istahdin sen viereen ja huokaisin.

Odotin vaikka kuinka kauan että tulisi pimeää ja kuu nousisi taivaalle hopeahännän sekaan. Ja kun se oli tapahtunut kävin makuulle väsyneenä.

Suljin silmäni ja odotin.

 

Avasin silmäni ja olin avaralla maastolla. Ilmassa tuoksui yrttien ja kasvien hajuja. Maa näytti koskemattomalta ja vihreässä ruohossa tuikki tähdet. Olin selvästi Hopeahännän mailla Tähtiklaanin luona.

- Minttulehti! Olet palannut, maukaisi joku takanani.

Käännyin ja näin kaksi outoa kissaa. Minulle he olivat tuttuja muut varmaan olisi pelästynyt niitä. Toisella ei ollut kasvonpiirteitä ja hänen nimensä oli Kasvoton. Hän oli monta kuuta sitten ilmestynyt uniini mutta kadonnut yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Toinen kissa oli Daniela. Daniela joka ilmestyi, katosi, kuoli ja nousi aina kun vähiten odotin. Kaksi hyvin epätodellista kissaa joiden takia tunsin itseni hulluksi.

- Noniin alkakaapa selittää! huudahdin, - Miksi te vainoatte minua? Mitä haluatte sanoa?

- Me koitamme auttaa sinua. Vaikeita aikoja on tulossa. Kasvoton yritti tavoittaa sinua unien kautta mutta unohdettua hänet hän ei voinut enää auttaa. Siksi minun kuului tulla suojelemaan sinua todelliseen maailmaan, Daniela selitti.

-Okei ehkä sä autoit mua mutta en ymmärrä. Eikö kaikki ole nykyään hyvin? Mistä haluatte varoittaa.

- Tiedäthän että veri, tuli, raivo ja tuska on tulossa. Parantajan ennustuksen on käyvä toteen. Ei ole enää paljoa aikaa.

- Mitä?! EN YMMÄRRÄ! Miksi kerrotte minulle? Miksi ei tammilehdelle?! MITEN LIITYN MIHINKÄÄN?! huusin.

- Ei ole aikaa. Aika loppuu. Se pysähtyy. Yritä selvittää mikä on tarkoituksesi… Ehkä silloin ymmärrät… Kasvoton sanoi.

Molemmat haihtuivat ilmaan. Katselin vielä ympärilleni. Mitä oli muka tapahtumassa… Jäkälä oli voitettu. Kaikki olisi hyvin. Miksi Tähtiklaani olisi näin rauhallinen jos uhkaisi vaara. Tähtiklaani ei jättäisi pulaan. Se ei jättäisi meitä ikinä pulaan...

Suljin silmäni ja hengitin syvään. Avattuai silmät olin taas kuu kiven äärellä. Mitä tämä tarkoitti? En tiedä… En tiedä muuta kuin sen että nyt on aika lähteä kotiin!


 

Astein piikkihernetunnelista leiriin. Kaikki tuoksut ja hajut tulvahtivat sieraimiini. Niin monet muistot palasivat mieleeni. Katsoin allani olevaa maata jonka olivat polkeneet monet sukupolvet kovaksi. Kaikki oli niin tuttua ja turvallista mutta silti kaikki oli muuttunut. Kuin muistaisi kaikki nuo tassunjäljet hiukassa, mutta silti en olisi ikinä nähnytkään niitä. Kuin jokainen kissan tuoksu olisi minulle ennestään tuttu mutta silti en voinut päätellä kelle se kuului. Kuin kaikki ne äänet joita olin kuunnellut koko ikäni olisi vieraita.

Astelin hiljaa eteenpäin. Aluksi kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota vaan luuli, että olin vain metsästämästä tullut soturi. Katselin ympärilleni hymyillen ja tunsin silmäni kostuvan. Tajusin kuinka ikävä minulla oli.

Sitten näin yhden kissan nauravan Kuunkajon kanssa suurkiven edessä. Pysähdyin ja kyyneleet valuivat poskilleni. Kuunkajo sanoi jotain hämmästyneenä ja Taivastuuli kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. Hetkeen emme kumpikaan liikkuneet mutta sitten ryntäsimme toisiamme kohti molemmat itkien.

- MINTTULEHTI! ystäväni huusi ja kissat kääntyivät katsomaan, - Sinä olet palannut!

Kaaduin maahan kun Taivastuuli loikkasi puskemaan minua.

Kissoja loikki luoksemme iloisena tervehtimään ja koitin vastailla mahdollisimman hyvin. Pyyhin nopeasti kasvoni ja tähyilin ympärilleni pentuja ja Aamukastetta.Taivastuuli lähti raahaamaan minua kohti Nokiturkkia, mutta estin hänet.

- Ensin pennut ja Aamukaste, sanoin.

- Mistä voit tietää hänen nimensä?! Taivastuuli hämmästeli.

- Kerron myöhemmin, sanoin ja lähdin kohti oppilaspesää.

Kun olin melkein perillä pesästä työntyi kaikki kolme.

- EMO! Olet palannut! Tuulitassu naukui.

He kaikki hyppäsivät kimppuuni.

- Minulla oli teitä kova ikävä, sanoin ja nuolaisin Nokkostassun päälakea.

- Meilläkin sinua, hän vastasin kehräten.

Joku tökkäsi minua takaa päin ja käännyin ympäri. Huudahdin kun näin Vatukkatähden lärvin parinsentin päässä omastani. Aamukaste naureskeli hänen takanaan Karpalokynnen ja Pihkasilmän kanssa. Tönäisin Vatukkatähden sivuun ja ryntäsin puskemaan Aamukastetta.

- Mites menee sisko? kysyin viristäen. Viime tapaamisesta ei ollutkaan kauaa.

- Minttulehti! kuului taas huuto takaani. Ääni kuului Tammilehdelle.

- No moi, sanoin ja puskin nopeasti parantajaa.

Katselin ympärilleni. Missähän Tihkuviiksi ja Nokiturkki mahtaa olla? No kysymykseeni sain pian vastauksen kun joku loikkasi kimppuuni takaapäin. Nokiturkin ärsyttävä haju tulvahti nenääni ja pyristelin vastaan.

- Sä olet palannut! kolli sanoi ja loikkasi kauemmas.

- Jep, sanoin ja käännyin katsomaan tuota.

Tihkuviiksi seisoi hänen vieressään hieman vaivaantuneena.

- Hei, sanoin hiljaa ja tuo vastasi puskemalla minua.

- Minttulehti saat luvan kertoa kaiken! Pihkasilmä huudahti.

- Kyllä mä kerronkin. Heti kun olen saanut paljon ruokaa ja hyvät yö unet, sanoin kehräten.

- Pitihän se arvata, Nokiturkki murhti.

Katsoin kaikki ystäviäni hymyillen. Oli ihanaa olla taas kotona.

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com