Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

-HERÄÄ HIIRENPAPANA!

Hyppäsin pystyyn säikähtäneenä ja katsoin Taivastuulta silmät pyöreinä. Ensimmäinen yö Sotureidenpesässä sitten Pentutarhan ja herätys tällainen. No se on Taivastuuli… Siltä saa odottaa mitä tahansa.

 Mulkaisin ystävääni ja suin turkkini siistiksi. Taivastuuli vaahtosi jostain unessaan olevasta hiirestä joka oli eksynyt leiriin ja saanut kaikki sekasin. Oli huvittavaa kuulla että kaikki jahtasi sitä, mutta kukaan ei saanut kiinni.

- Luulin että minä olen ainoa joka näkee sekoja unia, sanoin.

- Niin minäkin, Taivastuuli kiusasi ja lähti ulos.

Naurahdin ja seurasin ystäväni vierellä.

Päivä oli mahtava! Aurinko paistoi ja porotti ja linnut lauloi. Päätin saalistaa tänään oikein olan takaa ja sysätä Karpalotassun Taivastuulen huoleksi. Tiedän että oppilas pettyi; hän oli odottanut kuusi kuuta että palaisin takaisin kouluttamaan häntä, mutta sää oli niin kaunis, että minun oli pakko mennä saalistamaan.

- Voitko kouluttaa tänään myös Karpalotassua? kysyin Taivastuulelta.

- Oletko tosissasi? Karpalotassuhan on niin innoissaan kun palasit takaisin sotureiden hommiin, Taivastuuli moitti.

- Niin mutta kun haluan tänään saalistaa! Ajattele puoli vuotta ilman kunnollista saalistus reissua. Karpalotassu saa odottaa päivän, vastasin.

- Sinä kai tiedät parhaiten, Taivastuuli myönsi ja lähdimme etsimään Tihkuviistä ja Nokiturkkia.

Suuntasimme kohti klaaninvanhimpien pesää koska kaksikko oli viettänyt siellä lähipäivät. Heille oli iskenyt outo omantunnontuska kun he eivät olleet pitkään aikaan auttaneet heitä.

Ja totta tosiaan sieltä veljekset löytyivät… Kuuntelemasta klaaninvanhimpien tarinoita, kuin jotkut oppilaat.

- Huomenta!  naukaisin kovaa ja kaikki kääntyivät katsomaan hämmästyneenä.

- MINTTULEHTI ON HEREILLÄ! TÄHÄN AIKAAN! EIKÄ EDES SYÖMÄSSÄ! kaikki huusivat hämmästyneinä.

Minua nolotti hirveästi ja Taivastuuli huomasi sen ja alkoi selittää veljeksille jotain että tarvitsimme apua.  Lopulta saimmekin Tihkuviiksen ja Nokiturkin nousemaan ja tulemaan tekemään oikeita hommia.

 

Pian olinkin valmis lähtemään metsälle. Karpalotassu loukkaantui minulle aika pahasti mutta piristyi kun lupasin että huomenna voisimme mennä yhdessä metsästämään. Olin totta kai syönyt hieman ja morjestanut pentujani ja sitten luikin pois leiristä. Leirin ulkopuolella otin suunnaksi kaksijalkalan, koska vaisto sanoi että sieltä päin saisin riistaa.

Tallustaessani vihreän metsän keskellä minun tuli kova ikävä seikkailuja joita koimme oppilaina ystävien kanssa. Minun tuli ikävä turvaa mitä Vatukkatähti pystyi silloin tarjoamaan minulle… Koska hän oli vain mestarini. Minun oli ikävä Saniaistähteä, ennen kuin hänestä tuli paha. Minun oli ikävä oppilaidenpesää ja harjoittelu kertoja jolloin saimme taistella. Minun oli ikävä myös sitä tapausta kun näimme ketun tai kun Taivastuuli meinasi tippua koskeen.

Mietin millainen elämäni olisi ilman ystäviä, ilman Tihkuviistä tai pentuja. Ilman niitä kaikkia uhkarohkeita seikkailuja… Ilman taistelua Jäkälää vastaan.

Ennen kuin huomasinkaan, olin Kaksijalkalassa. Kävelin hetkenmatkaa syvemmälle kaksijalkojen outojen pesien keskelle. Oikeastaan täällä oli ihan kaunista. Ukkospolun aineella päällistettyä maata ja nurmea, pensaita, outoja kasveja, kaksijalkojen penkkejä ja outoja varren päässä olevia pikkuisia aurinkoja.

Olin kääntymässä takaisin kohti metsää kun kuulin sähinää ja uikutusta kauempana nurmella. Käännyin katsomaan ja näin suuren joukon kissoja kerääntyneen jonkun tai joittenkin ympärille.

Halusin tietää mitä oli tapahtunut ja kävelin lähemmäs katsomaan. Erotin kissa lauman keskeltä kaksi mustavalkoista kissaa kyyristyneinä toisiaan vasten.

- Hei! Kiusataanko täällä pienempiä?! karjaisin ja juoksin kissojen luo.

Haistoin heissä kaikissa kotikisujen nössöystuoksun. Siitä huolimatta kaikki kääntyivät katsomaan sähisten minua ja paljasti kyntensä. Katsahdin kaksikkoa jota oli ahdisteltu. He olivat suurin piirtein sen ikäisiä että heistä olisi voinut tulla juuri sotureita.

- Kuka sinä olet?! Tämä on MEIDÄN reviiriä! yksi punaruskea kissa sähisi ja loikkasi kimppuuni.

Painoin yhdellä tassulla kissan maahan ja samaten seuraavan hyökkääjän.

- Päästä irti senkin… Senkin… PETO! punaruskea kissa kiljui ja nostin tassuni.

Kissat säntäsivät pakoon, lukuun ottamatta kahta pikkumustavalkokissaa. Naaras kissa hurisi hassusti ja kiittävästi, mutta kolli katseli minua hyvin epäluuloisesti.

- Kiitos paljon hurr! naaras sanoi.

- Olkaa vain hyvät! Nimeni on muuten Minttulehti, kerroin iloisesti.

- Minä olen Viiru ja tässä on veljeni Papu, Viiru esitteli.

Papu näytti vaivaantuneelta ja hieroi tassulla maata. Hymyilin vain nätisti ja Viiru hurisi.

- Papu on siis veljeni ja meitä… Noh kiusataan aika usein, Viiru hurisi, - Mutta mistäs sinä tulet? Kenen kaksijalan lemmikki sinä olet?

- En ole tokikaan kotikisu. Olen metsästä tuleva klaanikissa, sanoin ja Papu näytti pelästyneeltä, - mutta minua ei tarvitse pelätä.

- Voi emme tietenkään pelkäisi ketään joka auttoi meitä! HURR, Viiru hurrutteli.

Papu oli edelleen hiljaa mutta Viiru selitti hurinaäänellään minulle kaikkea maan ja taivaan väliltä.

 

- Taidan nyt mennä, sanoin kuitenkin pian.

- Miksi? Papu kysyi yllättyneenä ja puhui vapaaehtoisesti ensimmäistä kertaa.

Katsoin kissaa hiljaa hetken. Totta. He olivat kotikisuja eivätkä voineet ymmärtää. En tarkoita asiaa pahalla, enkä tunne olevani mitenkään heitä parempi vaan tarkoitan, että olemme erilaisia. Minä olen vapaa ja he taas eivät. Minun elämäni ei ole turvattu yhden henkilön varaan, vaan saan voimaa koko klaanilta… Ja tähtiklaanilta totta kai. Nämä kissat täällä eivät ymmärrä vain elämäntapojamme… He eivät ymmärrä mitä elämä voisi olla. Mutta toisaalta hekin ovat tyytyväisiä täällä. Elävät omaa elämäänsä omilla ehdoillansa. Emmehän me siis ole paljon erilaisia? Kaikki kissoja.

- Täytyy palata klaanini luo ja kouluttaa oppilastani, sanoin hymyillen.

Viiru lopetti hyrinänsä ja katsoi minua yllättyneenä.

- Kouluttaa? Oppilasta? hän kysyi hitaasti maistellen sanoja kuin tuoresaalista.

- Niin. Olen saanut kunnian kouluttaa pienestä oppilaasta suuren soturin ja haluan tehdä sen kunnolla.

- Ai… Selvä, Papu mumisi.

- Palaan taas! Oli mukava tutustua, sanoin vielä kun lähdin kohti metsää.

 

Hurinat ja hyrinät jäivät lopulta taakseni kun saavuin metsään. Täällä oli hiljaista ja pimeää. Aurinkokin alkoi tekemään kuolemaa ja kapuamaan alas taivaalta, tehden tilaa yön ensimmäisille tähdille.

Haistelin ilmaa saaliin varalta, mutta haistoinkin sen sijasta oudon kissan tuoksun. Siihen oli sekoittunut mädän lihan ja tunkkainen haju.

Katselin ympärilleni pelästyneenä ja jatkoin matkaani. Se ei tuntunut auttavan vaan haju leijui edelleen ympärilläni.  Kaiken lisäksi kuulin vielä kävely askelia takaani. Käännyin katsomaan äänen suuntaan mutta en nähnyt taikka kuullut enää ketään. Ravistelin päätäni. Olet vainoharhainen, ajattelin ja jatkoin taas kerran matkaani.

 

Leiriin päästyäni ystäväni alkoivat tivaamaan missä olin ollut niin kauan. Heitä kummastutti myös se, että en tuonut yhtään saalista. Kaikki olivat todella huolissaan, ja kun kerroin missä olin ollut, heidän suunsa loksahti auki.

- JAA ETTÄ MITÄ?! Taivastuuli parahti ja ohikulkeva klaaninvanhin ärähti jotain siihen suuntaan, että pitäisi olla hiljempaa.

- Niin kävin Kaksijalkalassa ja tapasin kaksi kissaa joista sain heti kavereita, toistin.

- Ne ovat kotikisuja, Nokiturkki ärähti minulle.

- Kissoja hekin, sanoin takaisin.

- ne ovat nössöjä pikkuisia saastoja joilla ei ole täällä mitään virkaa! Nokiturkki  jatkoi herjaamista.

- Itse olet! Itse olet säälittävä!! sähisin takaisin ja ryntäsin ulos sotureiden pesästä missä olimme keskustelleet.

Ketään ei haukuttu. Ei klaanikissoja, ei kotikisuja. Kaikki täällä olivat saman arvoisia. En suostunut kuuntelemaan Nokiturkin haukkumista. Haukkukoot muille, mutta minun ei tuollaista tarvitsisi kestää, ja se oli varmaa.

Halusin lähteä pois leiristä, mutta en ollut varma minne ja uskaltaisinko mennä yksin. Aikaisempi mädäntyneen haju kummitteli edelleen sieraimissani, mutta päätin silti mennä vaikka sitten väkisin!

Astelin piikkihernetunnelille ja kuulin Taivastuulen huutavan minua.

- ODOTA MINTTULEHTI! TULEN MUKAAN!

Seisahdin odottamaan ystävääni ja hymyilin. Oli kiva saada seuraa vaikka olikin suuttunut.

- Mennään seikkailemaan! huusin.

- Joo! Kohdataan vaarat ja pelot ja annetaan niille köniin! Taivastuuli sanoi ja loikki pois leiristä.

- Näytetään kuka määrää meidän metikössä! huusin ja ohitin tuon.

Lähdimme juoksemaan suoraan kohti metsää ja tuuli pyyhki kasvojani. Tassuni polkivat tahdikkaasti maata ja hiekka pöllysi ympärillä. Lintuparvet pelästyivät meitä ja säntäsi pakoon lentäen.

 

Kaahasimme joen rantaan ja vihdoin pysähdyimme. Haistelin innoissani ilmaa ja vilkaisin Taivastuulta.

- Miltä tuntuisi lähteä seikkailemaan, nähdä maailmaa, saada uusia ystäviä, ei tarvitsisi sitoutua mihinkään taikka sanoa mitään kodiksi… Saisi vain olla, huokaisin ja katselin vettä joka kimmelteli kirkkaan hopeahännän valossa.

- Se olisi varmasti yksinäistä… ja surullista, Taivastuuli sanoi ja hänen silmissään kiilsi kyyneleet.

- Strom… kuiskasin hiljaa.

Taivastuuli avasi suunsa sanoakseen jotain mutta yhtäkkiä tuuli toi mukanaan hirveän hajun.

- Variksen ruokaa, Taivastuuli sanoi.

- Ei… Ei ole… JUOKSE! huudahdin kun muistin että hajuun liittyi myös jokin elävä olento.

Taivastuuli vilkaisi minua kummissaan mutta otti jalat alleen.  Ryntäsin saman tien tuon perään ja koitin pysyä lähettyvillä. Niin myöskin se olento.

Hyppäsin kaatuneen puun rungon yli ja koitin saada jalkoihin vauhtia, mutta epäonnistuneesti kaaduin naamalleni aluskasvillisuuteen. Kuulin taivastuulen erkanevat askeleet, mutten muuta. Nousin sitten täristen ylös ja hengitin nopeasti.

Suoraan edessäni näin mustan kissan jonka silmät kiiluivat oudoissa väreissä. Hänestä tihkui myös hirveä löyhkä jonka olin jo haistanut kaksi kertaa tänään.

Minä tein ensimmäisen liikkeen ja ryntäsin pakoon.

 

Heräsin aamulla aikaisin ja olin tehnyt päätöksen. Kävelin päättäväisesti kohti Vatukkatähden pesää. Mielessäni mylläsi ajatuksia, koskien Tihkuviistä, Taivastuulta, Nokiturkkia, Aamutassua, Karpalotassua ja pentuja. Taivastuuli pärjäisi varmasti. Hän on vahvin tuntemani kissa. Tihkuviiksi ei tykkäisi ajatuksestani, mutta hän ei voinut määräillä minua. Nokiturkki nyt tuskin huomaisi mitään erikoista. Aamutassulla oli ystäviä ja joku koulutti Karpalotassusta soturin sillä välin kun en voinut. Pennutkin pärjäisi… Kaikki riippui vain nyt Vatukkatähdestä.

Aurinko oli vielä matalalla ja vain parisen lintua visersi puissa. Leiri oli melkein autio ja tuoresaalis kasa pieni.

- Huhuu! Vatukkatähti, huhuilin tuon pesään.

- Hei Minttulehti! Käy sisään.

Kävelin päällikön luokse ja hän antoi merkin istua.

- Mitäs asiaa sinulla on? hän kysyi.

- Tulin pyytämään lupaasi yhteen kummalliseen asiaa. Haluan lähteä kolmeksi kuuksi maailmalle. Katsomaan miltä näyttää Kaksijalan toisella puolen. Haluan seikkailla ja kertoa sitten teille asioita joita opin matkalla. Lähtisin jo tänään… ikävä kyllä mutta en voi odottaa enää sekuntiakaan. Olen harkinnut asiaa tarkasti, selitin ja toisaalta valehtelin, koska asia oli syntynyt mielessäni vasta eilen ja en ollut todellakaan harkinnut.

Vatukkatähti näytti mietteliäältä ja punnitsi sanojani mielessään.

- Enpä tiedä… Soturin paikka on leirissä, puolustamassa tovereita, hän sanoi ja tutkaili minua.

Huokaisin. Siinä meni unelmat. Noissa sanoissa… Olen soturi… Näin se oli ja tuli olemaan.

- Mutta pääset yhdellä ehdolla, Vatukkatähti sanoi ja mieleni kirkastui, - sinun pitää todella kertoa kaikki oppimasi meille.

Pomppasin ylös ja loikin hetken paikallani.

- Takuulla! kiljuin.

- Koska lähdet? Vatukkatähti kysyi ja nousi itsekin.

- Auringonhuipun hetkellä! sanoin ja loikin ulos pesästä ja ryntäsin sotureiden pesään.

-TAIVASTUULI! huusin täysiä.

Taivastuuli loikkasi ylös ja katsoi minua ihmeissään.  Niin myös moni muukin ja väläytteli minulle hampaitaan.  En välittänyt vaan johdatin Taivastuulen ulos kirkkaaseen auringon valoon.

- Minä lähden matkalle kolmeksi kuuksi, kerroin heti.

- Hahhah hyvä vitsi. miksi olet jo hereillä? Taivastuuli sanoi ja haukotteli.

- LÄHDEN MATKALLE JA KIRTELEN YMPÄRI MAAILMAA! huusin täysiä.

- Oletko tosissasi?! Kolme kuuta! Emme selviä täällä niin kauaa ilman sinua… Ruokaa on kyllä enemmän. Koska lähdet? Viikon vai kuun päästä?

- Lähden aivan pian, sanoin ja katselin aurinkoa.

- Huomennako? Et ole tosissasi. Jos kuolet! Jos sinulle sattuu jotain tai meille…

- Lähden tänään Auringonhuipun hetkellä, sanoin, - kuoleman riski on otettava.

- TÄNÄÄN?! Auringonhuipun hetkellä!!! Et ole tosissasi! Et voi… Et saa… Vatukkatähti, Taivastuuli soperteli hiljaa.

 

Pian minun olikin aika lähteä. Aamutassu ja Taivastuuli itkivät, Karpalotassu mökötti, pennut olivat riemuissaan ja Tihkuviiksi huolissaan.

- Heihei! Nähdään! huusin ja juoksin pois leiristä.

Suuntasin askeleeni kohti Kaksijalkaa.

- Tästö alkaa seikkailu, sanoin itselleni.

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com