Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Oli hirveää nähdä miten nopeasti pennut kasvoivat.

Niiden luonteetkin ovat jo vahvasti selvillä; Nokkospentu on pieni, hurmaava ja ärhäkkä tyttö, joka koittaa saada kaikkien huomion ja on selvästi sisarusten päällikkö; Tuulipentu taas seuraa siskoaan mihin tahansa, eikä meinaa saada sanotuksi omia mielipiteitään vaan myöntyy mieluiten toisten ehdotuksiin; ja viimeisenä Pakkaspentu, huomaavainen ja kiltti poikani, jota siskot kiusaavat kokoajan.

Vatukkatähden suosikki on selvästi Nokkospentu. No ei se kai ole ihmekään. Pentu on selvästi johtaja ainesta. Onhan hänessä muutakin hyvää.

Minä taas rakastan kaikkia yhtä paljon, mutta mieluisinta seuraa minulle on Pakkaspentu.

Minua suorastaan hirvittää vauhti jolla pennut kasvaa ja kuinka pian heistä tulisi oppilaita. Toisaalta olen helpottunut, kun pääsee taas tavallisen sotureiden askareitten pariin. Tulisin hulluksi jos joutuisin olemaan päivät pitkät pelkästään pentutarhassa.

 

Eräänä hienona hiirenkorvan ajan aamuna jätin pennut nukkumaan Lehväpilven hellään huomaan ja lähdin itse kävelylle.

Oli mukava saada venytellä hieman raajoja, kun tavallisesti nykyään vain istuskelen pentujen kanssa ja liikun noin ketunmitan paikaltani välillä.

Näin Taivastuulen kauempana ja huusin häntä luokseni. Hänen korvansa värähtivät merkkinä, että hän kuuli, mutta hän jäi vain juttelemaan Nokiturkille ja Tihkuviikselle.

- TAIVASTUULIII!!! huusin uudestaan leirin toiselle puolelle mutta naaras ei eväänsä letkauttanut suuntaani.

Katsoin kummastuneena ystävääni. Miksi hän ei huomioinut minua? En kai kiireessä ollut pahoittanut hänen mieltään?

Kävelin hiljaa noiden luokse ja välttelin Tihkuviikseen katsomista. Taivastuuli astui vaivautuneena taaksepäin.

- Taivastuuli kuule, aloitin mutta naaras torjui minut ja käänsi selkänsä.

- Jätä meidät rauhaan… ole kiltti, Nokiturkki sanoi ärsyyntyneenä.

- Se-selvä, sanoin ja hiippailin sivummalle, - selvä…

Kävelin suurkiven varjoon ja silmiäni poltteli kyynelten takia. Miksi he hylkäsivät minut? Miksi jopa Taivastuuli? Tihkuviiksen ymmärrän… olen ollut hyvin ilkeä hänelle, mutta voi… Miksi Taivastuuli?

Kuulin askelia jotka pysähtyivät viereeni. Kohotin katseeni Vatukkatähden veikeisiin silmiin.

- Huomenta, hän sanoin ja istahti viereeni, niin että turkkimme hipaisivat toisiaan.

Minua ärsytti kollin läheisyys. Kaikki oli hänen syytään… Mutta enpä itsekkään osannut enkä uskaltanut laittaa tuolle hanttiin.

- Huomenta, sanoin ja nyyhkäisin.

Ei ei ei!! En saa näyttää surullisuutta hänelle.

Vatukkatähti katsahti minuun huolestuneena ja nousi ylös.

- Mikä sinun on? hän kysyi hysteerisenä.

Minun oli pakko naurahtaa ja nousin itsekin ylös.

- Ei mitään vakavaa, maukaisin.

- Kyllä on jos itket. Tule, Vatukkatähti sanoi ja lähti pesäänsä.

Seurasin häntä, ja kun vilkaisin sivusilmällä ystäviini he vain nyrpistelivät neniään suuntaamme. Olkoon… En tajua mitä tein Taivastuulelle ja Nokiturkille. Olkoon tuollaisia jääräpäitä. En jaksa enää välittää.

Nostin siis häntä ja pääni ylhäälle ylväästi. Halua ainakin näyttää iloiselta vaikken olisikaan heidän seurassaan.

Päällikön pesässä Vatukkatähti makasikin jo sammalpesällään ja viittoi minut viereensä. Lysähdin hänen kylkeensä kiinni makuulleni ja suljin silmät kehräten.

- Onhan kaikki hyvin? Vatukkatähti kysyi.

Kuulin askelia ulkoa ja näin Taivastuulen turkin vilahtavan sammalverhon takaa.

- Oikein hyvin nyt kun saan olla sinun seurassasi, sanoin kovaa kehräten, jotta Taivastuuli varmasti kuulisi.

- Hyvä, Vatukkatähti naukui ja nuolaisi päälakeani.

Kehräsin hiljaa ja nukahdin Vatukkatähden lämpimää turkkia vasten.

 

Kun heräsin aurinko oli jo korkealla taivaalla.

Nousin ylös venytellen ja näin Vatukkatähden katselevan minua pesän toiselta puolelta.

- Nukuitko hyvin? hän kysyi iloisesti.

- Kyllä, kiitos kysymästä, kehräsin ja kävelin tuon luokse.

Vatukkatähti puski hellästi lapaani.

- Menepäs katsomaan mitä pennuille kuuluu, hän sanoi.

- Selvä pyy päällikkö! sanoin ja lähdin pesästä ulos.

Kävelin iloisesti kohti pentutarhaa kun kuulin jonkun huikkaavan minua takaa. Tunnistin äänen kuuluvan Taivastuulelle. Seisahduin ja katsoin vihaisesti taakseni.

- No mitä?! Nytkö vai on asiaa… kysyin ivallisesti, - minulla on kiire!

- Kuule meidän täytyy jutella, naukaisi Taivastuuli närkästyneenä.

- Minä en taida jaksaa jutella SINUN kanssasi, ilmoitin vihaisena mutta äänestäni kuului myös suru.

- KUULES NYT SENKIN HIIRENAIVO! huusi Taivastuuli niin kovaa että leiri kaikui.

Pelästyin hieman ja nyökkäsin. Jutellaan sitten jos nyt seurani kelpaa.

Istahdimme molemmat sitten alas.

- Miksi välttelet minua? kysyin loukkaantuneena.

- No koska… Koska… En tiedä… Olin suuttunut koska inhoan Vatukkatähteä ja koska Tihkuviiksi on niin rikki… Mutta eihän asia ole minun. Anteeksi, Taivastuuli mumisi anteeksipyytävästi.

- Saat anteeksi! Totta kai! sanoin iloisesti.

- O-olemmehan me taas kavereita? kysyi Taivastuuli ujosti.

- Koska ei olla oltu? kysyin haastavasti ja puskin ystävätärtäni.

- No niinpä! hän kehräsi.

 

Seuraavana päivänä oli operaatio numero 1 . Tai jotain sinne päin. Suunnitelma meni näin; 1. Juttelen Tihkuviikselle ja kerron kuinka paljon minä häntä rakastan. 2. Kerron Vatukkatähdelle etten rakasta häntä enkä halua olla hänen kumppaninsa (tyhmää sanoa noin).

Tästä tulisi helppoa, huomaattehan sarkasmin?

Kävelin sotureidenpesään päättäväisesti.

Kävelin suoraan Tihkuviiksen eteen.

Avasi suuni karjaisuun.

- Olen jo hereillä, hän ilmoitti ja nousi ylös.

- A-ai… Tuota meidän täytyy jutella! ilmoitin reippaasti.

- Mistä? Tihkuviiksi kysyi ja käveli ulos.

Seurasin tuota tuohtuneena.

- Minun täytyy kertoa sinulle pieni tarina, sanoin.

- En halua kuulla.

- Mutta MINÄ haluan kertoa.

 

Noin auringon huipun hetkellä olimme leirin ulkopuolella Tihkuviiksen kanssa.

- Niin haluan kertoa mitä minun ja Vatukkatähden välillä on, naukaisin hiljaa.

- Minä kyllä tiedän mitä rakkaus on, Tihkuviiksi sanoi katkerana.

- Mutta se ei ole rakkautta… Sinun pitää kuunnella.

Aloin kertomalla siitä päivästä kun tulin Varjoklaanista huonojen uutisten kanssa. Kerroin tuolle mitä Vatukkatähti teki ja kerroin siitä etten uskaltanut kertoa kellekään muulle kuin Taivastuulelle. Kerroin siitä miten Vatukkatähti oli minua katsellut, ja kerroin päivästä kun sain tietää pennuista. Kerroin siitä miten olen tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi sen jälkeen, ja siitä että Vatukkatähti on tukenut. Ja kerroin että pidin Vatukkatähteä vain päällikkönäni, pentujeni isänä ja ystävänä, en rakkaana.

Tihkuviiksi oli todella hämmentynyt ja mietti kuulevaansa.

- Mutta ymmärrän jos et enää tunne minua kohtaan niin kuin ennen, sanoin hiljaa, - ymmärrän että olen tehnyt niin paljon pahaa että se on varmasti mahdotonta.

- Ei Minttulehti. Minä rakastan sinua. Eilen, nyt ja aina, Tihkuviiksi sanoi hiljaa.

Olin hiljaa. Tuo ei sinänsä yllättänyt minua. Onhan se mahdollista että hän rakastaa muttei hyväksy.

- Ja tajusin etten ole kuunnellut sinua tarpeeksi, ja ettei tämä ole sinun syytäsi.

- Mutta onhan se! sanoin ällistyneenä.

- Ei vaan Vatukkatähden syytä, Tihkuviiksi sanoi hiljaa.

 

Voisin vaikka seota! Elämä on niin ihanaa. Heh! Tihkuviiksi antoi anteeksi ja ja ja raaaakaaastaan häntä niin paljon!

Nyt on enää yksi ongelma… ja se tottelee nimeä Vatukkatähti.

 

Heti seuraavana päivänä minun ja Tihkuviiksen juttelun jälkeen marssin kohti päällikön pesää. Olin juuri astumassa sisälle kun Taivastuuli juoksee luokseni.

- Minäkin tulen, hän ilmoitti.

En kysellyt enempää vaan astelimme sisälle.

- Hei Minttule- Ai… Toit Taivastuulenkin mukanasi, Vatukkatähti aloitti.

- Päivää, sanoin ja istuin alas ja Taivastuuli viereeni.

- Tehdään tämä kerralla selväksi, Taivastuuli sähisi, - ET KOSKE MINTTULEHTEEN TAI LÄHDEMME PENTUJEN KANSSA MÄKEEN!

- Mitä…? Mutta Taivastuuli ME rakastamme toisiamme.. Ethän sinä voi MIETÄ erottaa, Vatukkatähti sanoi.

- Ensinnäkin MINÄ en rakasta SINUA ja toiseksi Taivastuuli puhuu asiaa, sanoin.

- Mut-Mutta…. Vatukkatähti sanoi ääni väristen, - minä oletin.

- Oletit mitä oletit mutta asia on niin että rakastan Tihkuviikseä ja hän minua, sanoin ja nousin.

Vatukkatähti nousi hoiperrellen ylös. Näin hänen silmissään mahdottoman suuren surun ja tuskan. Jouduin siirtämään katseeni muualle.

- Minäkin rakastan sinua ja… pennut… Eikö se merkitse mitään? Vatukkatähti sanoi änkyttäen.

- Kyllä ne merkitsevät minulle, enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa, mutta sinä olet vain heidän isä, päällikkö ja YSTÄVÄNI, et mitään muuta, etkä tulekaan olemaan, sanoin tyynesti ja nousin, - ja ajon kertoa pennuille miten asiat ovat, tosin hieman myöhemmin.

- Et voi tehdä niin… Et voi… Minttulehti rakas pyydän… älä hylkää minua, Vatukkatähti takelteli pakokauhuisella äänellä.

- Minä en rakasta sinua, sanoin ja lähdin ulos.

Taivastuuli ei seurannut vaan ilmeisesti jäi puhumaan Vatukkatähdelle. Minä palasin Pentutarhaan katsomaan pentuja.

- Voih… mumisin.

- Mikä ooon emo, Pakkaspentu kysyi eikä osannut vielä kunnolla naukua (XD).

- Ei mikään, sanoin ja nuolaisin pennun päälakea, - yksi asia on aina maailmassa varmaa, nimittäin se että rakastan sinua ja siskojasi aina ja ikuisesti.

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com