Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

 

Tuuli leikitteli pitkillä vaaleilla karvoillani. Tuuli tuntui muutenkin niin iloiselta. Ei pelkästään tuuli, vaan koko minun rakas klaanini. He rakensivat kaikkea uudelleen. Toivat järjestystä tuhottuun leiriin. Mutta minut oli jätetty yksin pelkojeni kanssa. Pelkojen jotka kävivät toteen.

Ei ollut enää painajaista, ei ollut muutakaan unta. Valvoin vain joka yö ja tuijotin Hopeahäntää taivaalla. Jos näin oli tarkoitettu miksi olin niin surullinen, pelokas ja yksin?

En tarkoita fyysisesti yksin; vierelläni oli aina Taivastuuli ja nyt myös Lehväpilvi, joka tunsi myös hirvittävää tuskaa, olihan menettänyt kumppaninsa ja pentunsa. Niin… En tuntenut fyysistä yksinäisyyttä vaan psyykkistä.

Joka ikinen ajatukseni oli pakokauhuinen, tuskallinen ja pelokas. Halusin juosta karkuun ja jättää kaiken taakseni. Halusin huutaa kaikki tunteet pihalle, niin että kaikki kuulisivat, että ei pienellä onnekkaalla Minttulehdellä ole kaikki hyvin.

En kestänyt enää rakkautta Tihkuviikseä kohtaan. En kestänyt enää Vatukkatähteä joka kohteli minua kuin omaisuuttaan. En enää kestänyt sotureita jotka onnittelivat.

En halua syyttää Taivastuulta, mutta tämä voi kuulostaa siltä. Hän on nyt aina vain Nokiturkin kanssa. Ymmärrän sen hyvin! He rakastavat toisiaan, mutta miksi he eivät ole hieman enemmän tukenani.

Kyllä Taivastuuli aina vakuuttaa että kaikki kääntyy parhain päin. Mutta kääntyykö? Oikeasti? Minä en vain enää jaksa uskoa siihen. Kun pennut syntyvät kaikki en mennyttä. No okei kaikki oli mennyttä jo noin kaksi kuuta sitten kun sain kuulla pennuista.

Kaikista hienointa minusta on se ettei kukaan huomannut tuskaani. ”Kaikki” on huono ilmaisu. Taivastuuli huomasi, Nokiturkki huomasi, Tihkuviiksi huomasi ja Lehväpilvi huomasi. Kukaan muu taas ei.

Ja kaikista karmeinta OIKEASTI minusta on se että olen näin itserakas.

 

- Lehväpilvi… Minua sattuu, mumisin keskellä yötä kun kompuroin sisälle pentutarhaan.

Lehväpilvi raotti silmiään ja kun näki tilani pomppasi salamana pystyyn.

- Minttulehti! Ne tulevat! Tule tähän näin ja ole tässä näin, ja tee näin. Noniin ole siinä ihan paikoillasi, minä haen Tammilehden! Lehväpilvi selosti jännityksen pilke silmäkulmassa.

Nytkö… NYTKÖ?! Taivastuuli… Taivastuulen pitää tulla. Pakko… PAKKO! Voi ei voi ei voi eiii! En ole valmis. En ole valmis synnytykseen, enkä saatika äidiksi…

Minua jännitti hirveästi ja odotin. Minua sattui joka paikkaan hirveästi, mutta olin niin kuin Lehväpilvi oli käskenyt. Vaihdoin painoa toiselle jalalle ja kuulostelin. Herättikö ne koko klaania vai miksi tässä kestää?

Ei he koko klaania sentään herättänyt, sen näki kun he vihdoin tulivat. Mukana oli Tammilehti, Taivastuuli ja… Vatukkatähti.

En antanut hänen häiritä. Hän on pentujen isä kuitenkin…

 

Olen tottunut tottelemaan muiden käskyjä ja tekemään niin kuin on neuvottu. Varoitan kaikkia jo ihan vain etukäteen: Tällä kertaa se EI OLLUT HELPPOA!

Oli kipua vääntöä ja tuskaa. Sattui ja itkin. Mutta onneksi Lehväpilvi ja Taivastuuli olivat vierelläni ja Vatukkatähti ja Tammilehti tsemppasivat.

Kun kaikki huokasivat yhteen ääneen tiesin sen olevan maailmassa. Minun oma pentuni…

Kumarruin katsomaan harmaata nyyttiä ja nuolin sitä lempeästi vastakarvaan. Se tosiaan virkosi. Alkoi liikehtiä levottomasti, mutta tuntui jotenkin tyytyväiseltä päästessään ,mahan alle :3

Kauaa en ehtinyt ihailla tuota pikkuista kun alkoi taas kipu. Enemmänkin…? Eikä.

 

Sanon vain sen että yö oli pitkä. Todella pitkä.

Mutta aamulla kun olin ottanut pienet torkut oli oloni mahtava.

Huolet oli tipotiessään, ja samoin ahdistus. Kaikki tuntui vaan olevan järjestyksessä kun katselin pieniä raukkoja. Niitä oli kolme. Yksi harmaa, yksi vaalea ja yksi valkoinen.

- Tuulipentu, Nokkospentu ja Pakkaspentu, oli Vatukkatähti sanonut tomerana, mutta onnellisena.

Minä rakastin pentujani. En sillä lailla kuin Tihkuviistä, tai edes sillä lailla kun Taivastuulta. Se oli ihan omanlaista rakkautta. Ja halusin suojella pentuja vaikka hengelläni.

Vatukkatähti oli koko ajan vierellämme ja juttelimme vähän. Katselimme vain tyhmän näköisiä pentuja.

- Kuuden kuun päästä teistä tulee oppilaita… Teitä koulutetaan ja teistä tulee mahtavia ja hurjia sotureita. Vähän kuin emonne... Vatukkatähti leperteli.

- Tai isänne, kehräsin hyvän tuulisena.

Näin silmäkulmassani Lehväpilven nyökkäävän tyytyväisenä.

 

Parin viikon päästä oli jo tohina päällä… Pennut olivat avanneet silmänsä jo viikko sitten ja nyt ne koittivat jo möngertää ympäriinsä.

Paimensimme niitä Lehväpilven ja Taivastuulen kanssa kuin… kuin… LAMPAITA! Pakkaspentu näyttikin vähän lampaalta. Tosin hänellä oli ruskea laikku otsassaan. Epälammasmaista sanon minä.

Minullakin oli jo paljon parempi mieli. Taivastuuli oli oikeassa. Kaikki kääntyy hyväksi.

Vaikka halusin kieltää itseäni minä kuitenkin myönsin itselleni yhden asia… Myönsin sen että minä voisin todella opetella rakastamaan Vatukkatähteä.

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com