Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

Tarina 14:

 

 

Aika oli kulunut, ja Lehtikadonaika oli rankimmillaan. Lumisateet olivat alkaneet runsastua, ja ilma viiletä. Jopa sotureiden pesässä tuntui olevan kylmä.

Istuskelin parasta aikaa pedilläni, ajatuksissani.

Minulla oli yhä ikävä Aurinkokarvaa, mutta en antanut surun haitata. Olisihan klaanikin saamassa pian uusia jäseniä, koska Kirkassilmän pentujen oltiin arvioitu syntyvän lähiaikoina. Päätin lähteä saalistamaan.

Nousin seisomaan, ja venyttelin raajojani. Suuni avautui valtavaksi haukotukseksi.

Tepastelin ulos. Lumi oli peittänyt alleen koko Myrskyklaanin leirin, ja kissojen tarvitsi jopa raivata itselleen teitä, jotta leirissä pystyi kulkemaan.

Astelin lumikinoksien seasta, leiriaukon luo. Kävvelin ulos, ja päätin juosta. Voisin käydä saalistamassa vaikkapa Ukkospolun läheltä. Juuri kun olin lähtemässä pikajuoksuun, minua kutsuttiin. Huutaja oli Koivutähti.

Käännyin nopeasti ympäri, ja loikin päälikön luokse.

Menisitkö aamupartioon nyt?” Koivutähti kysyi. Tiesin hyvin ettei se ollut oikeastaan kysymys vaan käsky.

Tottakai!” Naukaisin vanhalle mestarilleni. Koivutähti näytti kiitolliselta.

Hienoa, mukaasi on tulossa Ruskakarva, Saniaiskäpälä ja Valkotassu.” Naukaisi Koivutähti. Nyökkäsin päälikölle. Sitten lähdin kiireesti takaisin leiriin, jossa partio jo odottelikin.

Lähdetäänkö heti?” Kysyin muilta. Muut vaihtoivat katseita ja nyökkäsivät.

 

 

Saavuimme vihdoin Varjoklaanin, ja Myrskyklaanin rajalle. Ukkospolku oli rauhallinen, eikä hirviöitä näkynyt. Olimme joutuneet harppomaan lumen yli vaivaloisesti.

Olipas matkalla paljon lunta!” Sanoi Punasydän. Muut nyökkäilivät.

Epäreilua, haluan muuttua oravaksi ettei tarvitsisi juosta lumen halki vaan sen yli”

Valkotassu naukaisi. Lumen halki oli todellakin vaikea mennä.

No sitten, joku Myrskyklaanilainen pistäisi sinut poskeensa!” Naurahdin.

Kääks” Valkotassu naukui. Tunnelma oli aika iloinen.

Lähdimme hetken oleskelun jälkeen Tuuliklaanin rajalle, jossa ei ollut myöskaan mitään merkkejä kissojen läsnäolosta.

Lopulta olimme matkanneet metsänhalki, Aurinkokiville asti.

Perillä Ruskakarva ja Punasydän lösähtivät väsyneinä Aurinkokiville, jotka tosin olivat lumen peitossa myös.

Minä kävelin joen reunalle, ja istahdin maahan. Kiiltävä jää, peitti joen.

Mietin itsekseni, että kestäisiköhän jää kissan painoa.. EI sillä että olisin jonnekin Jokiklaaniin menossa, mutta kuitenkin. Katselin keskittyneenä joenrannan toiselle puolelle. Sieltä käveli joku, suoraan meitä kohti. Kun sitä katsoi tarkemmin, tai NIITÄ!?, ne oikeastaan juoksivat. Ne juoksivat lujaa!

Toinen oli ruskea, ja toinen taas hopeanharmaa. Kissat juoksivat jokea kohti pakokauhuisina.

Tunnistin ne vasta tarkan katselun jälkeen, ja kun ne olivat pinkoneet lähemmäs. Kissat kiljaisivat, kun ne lähestyivät jokea.

Juoskaa!” Kiljui hopeinen naaraskissa. Sen aivan kintereillä kiidätti ruskea kissa.

JOKIKLAANILAISIA!?” Sähähti Valkotassu. Hopeanharmaa naaraskissa, lähestyi nopeaa vauhtia kohti jokea.

Aivan joen reunassa, Harmaa kissa ponnisti vauhdit maasta, ja liiti ilmanhalki reviirillemme. Ruskeakissa taas tuli samalla tavalla meidän vierellemme.

Mitä jokiklaanilaisia täällä tekee!?” Sähisin kissoille. Ruskea kissa huohotti. Olin nähnyt kissat kokoontumisessa, muttei nimiä tullut mieleen.

Ei ole aikaa esittäytyä! Juoskaa minkä pystytte, kaksijalkojen jättimäinen koira on karannut, ja ajaa meitä takaa, tai ajoi. Täytyy karistaa se kannoiltamme” Sähisi ruskea kolli.

Kiivetään sitten puuhun, koska emme sitä leiriimmekään voi johdattaa!” Sihahti Ruskakarva. Me vaihdoimme kaikki katseita.

Selitykset sikseen! Nyt juostaan!” Kiljaisi harmaa naaras.

 

Pian kaikki kuusi, minut mukaan laskettuina, pinkoivat minkä jaloistaan pääsivät. Lumen halki oli vaikeaa juosta, mutta ei saanut pysähtyä. Koiran haukunta kuului jo taaempaa, mutta rakkia ei näkynyt. Sydämeni hakkasi lujaa.

Olimme juosseet pitkän matkan, jopa menneet kaukaisinta tietä pitkin leirin ohi.

Pian eteemme pilkotti suuri vuorivaahtera.

Kiitetään tuonne!” Kiljaisi Valkotassu. Muut mumisivat jotakin, mitä tuulenhuminan rinnalla ei erottanut. Kaikki pinkaisivat valtavaan puuhun. Kiipesin suoraan Jokiklaanilaisten perässä, puunoksille.

Haukunta voimistui. Lopulta Punasydänkin oli päässyt puun oksille. Emme suinkaan latvaan kiivenneet. Emme edes varmaan puoleenväliin valtavaa puuta.

Koira ei kyllä ylettyisi tänne. Kaikki huohottivat hengästyneinä.

Koira ilmestyi alapuolellemme haukkumaan.

Valtavankokoinen dobermanni tuijotti meitä ruskeilla silmillään uhkaavasti.

Olen Kanelikäpälä” Esittäydyin yllättäen kissoille. Jokiklaanilaiset nyökkäsivät.

Olenkin kuullut kokoonntumisessa varmaan nimesi..” Hopeinen kissa naukaisi hengästyneenä.

Ole Havuhäntä” Naukaisi ruskea kissa. Hänet ainakin olin joskus nähnyt.

Minä taas olen Timanttiturkki..” Huohotti harmaa naaras.

Minä Punasydän, ja tuo Ruskakarva..” Punasydän maukaisi, ja kertoi Ruskakarvankin nimen tuon puolesta.

Minä olen Valkotassu!” Valkoinen oppilas naukaisi Jokiklaanilaisille.

Olin juuri sanomassa yhden jutun, kunnes kuulin pamauksen. Koira haukkui entistä enemmän, ja pian kuului ihmisten askelia.

Ne huusivat koiraa oudolla nimellä.. Kutsuivat rakkia Haydeniksi.

Outo nimi..

Kaksijalat saapuivat suurien aseidensa kanssa noutamaan koiraa. Me kaikki olimme jännittyneinä kyyristyneet oksaa vasten.

Yhtäkkiä oksa alkoi heilua hitaasti. Se oli hajoamassa. Myös kaksijalat kuulivat lahoavan oksan rapinan. Valkotassu oli lähellä tippua, mutta syöksähdin naarasoppilaan luokse, ja viskaisin tämän syrjään. Itse en ehtinyt enään pelastautua, kun maa tassujeni alta katosi. Putosin pitkän matkan alaspäin. Kauhun vallassa katsoin maata joka lähestyi ja lähestyi. Kuului korvia vihlova pamaus.

Ja sitten kuin tyhjästä, tunsin valtavaa kipua kyljessäni. Makasin huohottaen lumessa. Valkoinen lumi värjäytyi verestä punaiseksi. Tähänkö kaikki päättyisi?

Hengästyneenä katselin ynmpärilleni paniikin vallassa. Äänet ympärilläni alkoivat käydä epäselviksi. Kesti hetken tajuta, mistä veri oli peräisin. Katsoin huojentuneena kylkeäni. Siinä oli haava, josta vuosi verta kuin viimeistä päivää. Siitä kipukin johtui. Pääni alkoi painua alaspäin. Hengitykseni muuttui jokaiselta vedolta vain raskaammaksi, ja kipukin alkoi heltyä.

Kanelikäpälä!” Muiden kissojen huudot pystyi erottamaan heikosti ilmassa.

Silmissäni alkoi sumeta. Kaikki kipu olisi pian ohi, vakuutin itselleni. Siltin kyyneleet valuivat silmistäni, ja koskettivat hentoa, valkoista lunta. En tahtonut kivun olevan ohitse. Tahdoin jatkaa elämääni! Entä pentuni! Ne olivat vasta niin pieniä.. Ja olin luvannut Aurinkokarvalle, huolehtia heistä. Tunsin pettäneeni hänet.

Koko maailma katosi hiljaa. Jäseneni muuttuivat jäykistä veltoiksi. Kaunis luminen metsä katosi, ja tuli pimeys. Kipu katosi kokonaan, ja hengitykseni oli enään vain hiljainen henkäisy. Kaikki oli ohi.

 

Näin edessäni ne tutut, suloisen lämpimät vihreät silmät. Ilontunne sai minut valtaansa, kaiken sen tyhjyyden keskeltä. Vihreät silmät alkoivat erottua paremmin, ja kissa tuli kokonaan näkyviin. Kyyneleet olivat muuttuneet onnenkyyneliksi.

Aurinkokarva!” Henkäisin. Aurinkokarva hymyili ilahtuneesti.

Voi Aurinkokarva.. Minulla on ollut niin kova ikävä! Oletko se tosiaan sinä? Olet palannut!” Puskin oranssihtavaa naarasta ja nuolaisin pari kertaa hänen poskeaan onnellisena. Aurinkokarva kehräsi.

Ei Kanelikäpälä. Minä en ole palannut, sinä olet tullut minun luokseni.” Hän maukui lempeästi.

Tähtiklaaniinko?”

Tähtiklaaniin. Täällä olemme ikuisesti yhdessä.” Hän hymyili nuolaisten otsaani ja puskien minua.

 

jos luet tän oot homo XD
©2017 WarriorStories - suntuubi.com